Viime lauantaina oli VESO-päivä. Blaablaa-hommia taas kuuntelemaan, jotta ei päivän palkkaa otettaisi pois.
Aamulla väsytti ja viLutti. Ei millään, ei millään olisi jaksanut pitkän, palaveritäyteisen viikon päätteeksi vielä nousta "sianpieremän" aikaan (lauantaisin klo 7 on sellainen "pieremä") ja ruveta silmät sikkurassa kasaamaan naamaa siihen kuntoon, että ihmisten ilmoille voisi ajatella lähtevänsä. Vaatteetkin olivat taas hukassa, ja koira uhitteli etsimällä vartin sellaista paikkaa, mihin voisi pyllistää. Mitenpä sen ajanlaskulla olisi voinut ymmärtää, että ihmisemo on lauantainaKIN lähtemässä johonkin ja jättämässä karvavauvelin ihan itsekseen.
Onneksi sain itseni joltisenkiin kuosiin. Päivä oli lopultakin antoisa, ja ajattelemisen aihetta tuli taas kerran.
Kuuntelin mm. Maija Lanaksen luentoa hyvinvointia ja osallisuutta tukevan toimintakulttuurin edistämisestä kouluissa.
Mikä toimintakulttuuri?
Lyhykäisesti ajattelisin itse, että toimintakulttuuri tarkoittaa tapaa, jolla ihmiset OVAT ja lähestyvät toisiaan. Kohtaavat. Tai loppupelissä eivät kohtaakaan. Ovat kohtaavinaan? (Arvot), säännöt, normit ohjaavat jotenkin toimintaa.
Työpaikoillahan on tiettyjä kirjattujakin sääntöjä ja sopimuksia, miten tietyissä tilanteissa menetellään. Jotkut näistä perustuvat ihan lakeihin. Jokainen opettaja (ollakseen "hyvä" opettaja ja taatakseen oppilaidensa turvallisuutta) noudattaa yhteisesti sovittuja toimintatapoja. Välitunneille pitää mennä. Välitunneilta pitää tulla ajoissa. Kaikkea ruokaa maistetaan, ainakin. Skeittilaudat eivät ole sallittuja välitunnilla, ei myöskään Kukkulan kuningas -leikki. Lumipalloja ei heitellä. Vaurioiden välttämseksi. Viisi läksy- tai työskentelyvälineunohdusta ja puolen tunnin jälki-istunto, näin on sovittu opekokouksessa. Esimerkiksi. Mutta on myös olemassa kirjoittamattomia normeja ja piilokontrollia tyyliin Aina on tehty näin, kaavasta ei poiketa. Näitä tulee tietoisesti harvoin edes ajatelluksi. Muutoin, kun sitten, kun rupeaa jotenkin potuttamaan. Jokin.
Maija Lanas kertoi muutaman esimerkin ns. piilokontrollista. Eräässä pienessä koulussa oli vallalla ajatus, että lautanen syödään ruokailussa aina tyhjäksi. Johtajaopettaja oikein valvoi tätä. Mikäli joltakulta meinasi jäädä ruokaa lautaselle, tuli julkinen nuhtelu, myös opettajalle, jos häneltä jokin härpäke jäi syömättä. Yksi pienen yhteisön opettajista oli sitten ottanut esille, että ovat menossa luokan kanssa luokkaretkelle ja "ulos" syömään. Että koskeekohan se sama "lautanen pitää syödä tyhjäksi" -sääntö sitten heitä ravintolassakin, kun ovat kouluaikana siellä? Että miten hän sitä siellä sitten valvoo ja rankaisee.
Pelkästään tämän tiedustelun johdosta kyseinen opettaja oli sosiaalisesti eristetty yhteisöstä viikoksi, pariksi. Mitään kommentoimatta sen kummemmin. Tyhmä hän, joka kyseenalaisti ikiaikaisesti noudatetun? Hänelle ei puhuttu, eikä häntä otettu yhteisön keskusteluun. Tällainen asia paljastui tutkijalle vasta pitkän ajan kuluttua jossain sivulauseessa. Opettaja loppupelissä ehkä häpesi työyhteisönsä toimintakulttuuria eikä halunnut tuoda sitä tieten tahtoen esille muuta kuin asian vierestä, asiaa itse vähätellen. Jopa sille itsekin naureskellen.
Maija Lanas latasi, että tuohan on selvää työpaikkakiusaamista.
Niin on. Kollegan aikuisuuden ja ajattelukyvyn aliarvioimista. Ammattitaitoisen aikuisen hihnassapitelemistä. Vallankäyttöä. Myös lapsen, oppilaan, kyykyttämistä, jopa nöyryyttämistä. Mikä hyöty kyseisestä käytännöstä loppupelissä on? Kuka kasvaa ja mihin suuntaan?
Itse muistan muutama vuosi sitten opettaessani erittäin haastavaa luokkaa, kuinka minut kyseenalaistettiin työpaikalla, koska "luokkani oppilaita eivät koskeneet samat säännöt kuin muita oppilaita". Jaksamisestani juteltiin pikkupiireissä. Nimenomaan "säännöt", joita minun luokkani ja minä opettajana emme "noudattaneet", loivat puitteet keskustelulle. Olinko menettänyt otteeni? Pitikö edesottamuksiani ruveta vakavasti seuraamaan, ja kenen/keiden? Enkö ollut opettaja, Auktoriteetti? Puhumista tuli esimerkiksi siitä, että muutaman luokkani oppilaan ei "tarvinnut mennä" välitunneille. Katsokaas, kun välitunneille MENNÄÄN, sehän on sääntö. Ja säännöt eivät tunne poikkeuksia. Niitä vain noudatetaan, kun kerran niin on sovittu. Laki on laki. Ja lakia noudattava on se hyvä kansalainen. Kukaan ei tuntunut edes ajattelevan, että kysyisi minun näkemystäni asiasta. Tuli tunne, että olen "syyllinen, kunnes todistan syyttömyyteni".
Tuli silloin mieleen tämä Heinzin dilemma. Vapaasti mukaellen, Heinzin vaimohan sairastui vakavasti. Heinz rakasti vaimoaan yli kaiken. Vaimo tarvitsi kuumeisesti erästä uutta, kallista lääkettä. Heinz oli köyhä eikä hänellä ollut varaa kyseiseen lääkkeeseen. Vaikka kuinka teki töitä, raha ei vaimon lääkintään riittänyt. Heinz meni vihdoin arastellen pankkiin kysymään lainaa, kertoi vaimon ja perheen tilanteesta. No, mitäpä sieltä olisi herunut tälle luottokelvottomalle epäkeskolle. Heinz lähestyi apteekkaria, josko voisi ostaa vaimolleen lääkettä vaikka osamaksulla. Eipä se tietenkään apteekkarille sopinut. Pelkäsi, että maksuja ei kuulu. Ja sitä riskiä ei voinut tietystikään ottaa. Heinz katseli vaimonsa yhä heikkenevää olemusta, yhä tuskaisempana, avuttomana, rakkaansa kärsimystä murehtien. Lopulta Heinz sortui hirvittävään rikokseen; hän varasti lääkettä vaimolleen.
Kuka on yhtälössä suurin syntinen?
Suomalaisella opettajalla on oikeasti harvinaislaatuinen tilanne. Häntä eivät kahlitse kirjaimellisesti noudatettavat opetussuunnitelmat, eivät standardisoidut kokeet, joissa mitataan hänen oppilaidensa osaamistaso. Eivät opetushallituksen säännöllisesti lähettämät tarkastajat, joita varten opettaja kaunistelee tilanteita ja tilastoja yökaudet. Esimerkiksi. Suomalainen opettaja ei joudu pelkäämään työpaikkansa puolesta sen takia, ettei joku hänen oppilaistaan saavuta tiettyä, määriteltyä tasoa, eli suoriudu standardikokeista tarpeeksi hyvin, sillä jossain maissa oppilaiden kokeissa menestyminen mittaa suoraan opettajan "ammattitaitoa". Jösses.
Suomalainen opettaja on autonominen erityisasiantuntija työssään. Hänellä on vapaus toteuttaa opetussuunnitelmaa kulloisenkin opetusryhmänsä tarpeita tarkastellen. Kuten hänen tulisikin tehdä. Silti nämä koulujen toimintakulttuurien piilo-opetussuunnitelman kirjoittamattomat "normit" kahlitsevat häntä. Hän ei uskalla toteuttaa itseään - vaikka tekee työnsä persoonansa kautta. Jokin piilopoliisi kyttää häntä nurkan takana, tarkkailee, onko hän tarpeeksi hyvä. Noudattaako hän yleisesti hyväksyttyä "opettajuutta", tekeekö kaiken "oikein"? Onko hän itse se kympin tyttö tai poika työssään? Onko hän se kunnioitettu, arvostettu pankinjohtaja tai apteekkari? Vaiko tuo rikollinen Heinz. Saako kenties höpöhöpömedia kiinni hänet jostain, joutuuko oikeuteen virkavirheestä vaikkapa valittuaan opetustarkoituksessa sanansa hiukkasen väärin? Vai lynkkaako kollegaporukka hänet äänettömästi, ammattitaidottomuudesta vihjaillen, jos hän tekeekin toisin kuin joku yleisesti arvostettu toinen - tai rikkoo jonkun tai joidenkin määrittelemän sopivuuden rajoja?
Kirjoittamattomat ultimaatumit törmäävät aina silloin tällöin sen minun opettajuuteni kanssa. Mikäli minä katson paremmaksi, että oppilaitani ei mene välitunnille joskus, jostain syystä, se on minun näkemykseni ja päätökseni tiettynä hetkenä. Minun ammattitaitoni. Päätökselle on jokin, kenties hyvinkin spontaani, omaan luokkaani ja sen senhetkiseen tilannearviooni liittyvä peruste. Mutta tarvitseeko sitä perustella, lopultakaan? En tee rikosta, vaikka ehkä toiminkin kirjoittamattomien sääntöjen vastaisesti tai niitä joidenkin mielesstä venyttäen... Minä olen oppilasryhmäni ja kulloisenkin tilanteen tietävin asiantuntija. Ei Heikki tai Hertta siellä opehuoneessa.
Kiitos, Maija Lanas. Sinä korostit nimenomaan sitä, että jokainen ope on oman työnsä ja luokkansa erityisasiantuntija. Sinun lämminhenkisestä, välittömästä puheenvuorostasi jäivät erityisesti mieleen sanat "kohtaaminen" ja "rakkaus". Kaikenlaista virallista hienoa ideologiaa, ideaa, tekniikkaa, teoriaa ja pedagogiikkaa meille tupataan tuutin täydeltä. Mutta oletko "hyvä" ja "ammattitaitoinen" vain silloin, kun pää punaisena hehkutat uusia tuulia ja syöksyilet nihin mukaan ja olet "ajan hermolla", tehokas, taloudellinen, kokeilet sitä ja tätä uutta menetelmää opetuksessasi? Kokoustelet ja kirjailet pöytäkirjoja? Saavutat mahtavia tuloksia, joihin johtaneita menetelmiä ja ideoita jaat kollegoille jollain oppimisalustalla tai somessa? Pelaat aina olemassa olleiden(kirjoittamattomien) odotusten ja sääntöjen mukaan, saat arvostusta?
Voitko olla tarpeeksi hyvä myös silloin, kun vain pysähdyt katsomaan toista silmiin, omaa itseäsi jalustalle nostamatta - olipa kyseessä oppilaasi tai työtoverisi? Kuuntelet. Maistelet. Myötäelät. Keskustelet, jaat - ihmisyyttä. Uskallatko unohtaa sen hienon opetussuunnitelman yksityiskohdat tai etenemisaikataulut hetkeksi ja vain OLLA oppilaidesi kanssa? Muistat, miten toiselle ihmiselle puhutaan, miten kohdataan? Joskus voi olla ihan vain hiljaa. Ja muistat rakastaa myös itseäsi, tuota epätäydellistä.
Hetket ovat hetkiä, joihin voi ja pitäisi tarttua. Vaikka jollekin välitunnille ei mentäisikään.
Jakamista. Kohtaamista. Lähimmäisenrakkautta.
Ihan parasta.
Iloa ja jaksamista sinulle olla sina. Paras Ope.
tiistai 26. tammikuuta 2016
torstai 7. tammikuuta 2016
Tammikuu
Jahas.
Nyt se joulu sitten (onneksi) hujahti ohi. Jouluhössötystä pakenin Lappiin, tosin parin päivää sielläkin piti riehaantua kyseiseen juhlatohinaan. Joulukinkkua maistoin kolme siivua, se siitä autuudesta. Ihan hyvää oli. Tosin savulohi sai enemmän pisteitä, kiitos siskolle ja miehelleen! Lahjan sai vain kummityttö. Senkin siis Joulupukilta. Joku sellainen raketinpaukuttelupäiväkin oli, tosin tuolla pohjoisella maaseudulla onneksi vain raketinpaukuttelutuokio. Eipä siis paljon paukuteltu, koko kylä hiljennyt parissa vuodessa. Kohta vain toistakymmentä on kylässä vanhuksia jäljellä. Ja nehän eivät hirveästi paukuttele. Ainakaan raketteja.
Hiljaisuudesta sain siis todella nauttia. Sellaisesta hiljaisuudesta, missä kuulee oman hengityksensäkin. Ja pakkasesta. Pirtin uunin lämmityksestä ja unettavasta lämmöstä sitten iltasella. Kynttilöistä ja revontulista, kirkkaasta tähtitaivaasta, totaalisesta pimeydestä. Sisaren ja veljen lapsien riemusta; lumilinnan rakentamisesta, jäälyhtyjen jäädyttämisestä, moottorikelkkailusta. Lämpimästä rantasaunasta, kierähdyksestä (kovanpuoleisessa) lumihangessa.
Sen verran lomamainen olohan siitä tuli, että töihin palatessani huomasin unohtaneeni muutamien oppilaiden nimet! Yritin kovasti yhdistää pärstäkertoimeen ja lunttasin luokkakuvista. Loma tehnyt tehtävänsä? Vaiko stressi... Kallistuisin jälkimmäisen kannalle. Wilmaankin yritin jo sunnuntaina. En päässyt. Ilmoitti mokoma, että olen "yrittänyt kirjautua liian monta kertaa väärin". Höh. Onneksi havaitsin myös kollegoiden keskustelevan tiistaina samasta ongelmasta. Kyse ei ollut aivotoimintani jäätymisestä kovilla pakkasilla, ilmeisesti koko Wilma oli kärsinyt pakkasvaurioita. No, nyt taas toimii. Olikin jo avuton olo. Ja viestiähän sieltä oli pukannut tuutin täydeltä, kokonaista kolme kappaletta.
Nyt ollaankin taas täysillä sorvin ääressä. Eiköhän heti pukkaa verkostopalaveria monin kappalein. YT-aikaa. Vähän huono hetki näin heti loman jälkeen. Jos ei meinaa muistaa oppilaitaan, ovat ne ongelmatkin (onneksi?) hetkeksi sujahtaneet muistin takimmaisiin lokeroihin. Yritäpä siinä pää punaisena olla sanavalmis ja ongelmanratkaisukeskeinen. Tämänkin aamun palaveri venähti, ja oppilaat keskenään luokassa. Onneksi vain puolikas luokka. Ja niin omatoimisia, että olivat keksineet ruveta pelaamaan Unoa ja Neljän suoraa keskenään. Hyvä he! Huomisaamuna heti seuraava palaveeraus, pitänee yrittää orientoitua, ainakin sitten unissaan. Kukahan ehdottaisi, että luokanopelle lisää liksaa, hänhn tekee myös öisin sitä YT-aikaa?! Siellä vilisevät kuulkaa psykologit, kukkahattutädit, kuraattorit ja kuntoutusohjaajat kokoustamassa minunkin unimaailmassani. Kiva, kun vielä aamulla heräisi näiden hektisten neuvottelu-unien jälkeen siihen, että ongelmat olisivat ratkenneet noin vain, huis pois!! Edna-Miihkaelin alisuorittaminen ja kaveriongelmat olisivat pois kuin taikaiskusta! Minna-Kullervon masennusoireet muisto vain! Risto-Helinän aggressiivisuus nyrkinheilutteluineen ja toisten homotteluineen vähentynyt kuin ihmeellä vain pikku töniskelyksi ajoittain...
Ai niin. Pitäisi muistaa, että niitä sellaisia kehityskeskusteluita/vanhempainvartteja pitäisi tässä pitää. Näiden ynnämuut-palavereiden lisäksi. Ja veso-lauantaikin siellä kirkkaasti kimmeltelee 23.1. uuden OPSin tiimoilta. Ihanaa päästä jauhamaan kyseistä johtotähteä tammikuisena lauantaina kuudeksi tunniksi luentojen muodossa, jee!!
Kadehtien töllistelen aina mm. Alakoulun Aarreaitta -ryhmän jäsenten hienoja kuvis- yms. ideoita, joita ovat jaksaneet kokeilla ja tehdä tunneilla. Ja ideoida jopa lomilla ja kollegoille jakaa. Olenkohan ihan epäkesko ja kulahtanut opettaja, kun tuntuu, ettei energia millään lomankaan jälkeen riitä tällaisiin hienouksiin? Kun päässä törmäilevät palaverin jälkeen Sisko-Sigurdin tai Ali-Augustan tunne-elämän ja/tai sosiaalisiin taitoihin liittyvät ongelmat, joihin pitäisi yrittää olla muiden asiantuntijoiden ehdotelmien mukaan apuna taas uusin (=jo miljoonaan kertaan kokeilluin) tavoin, ei välttämättä jaksa kuin raapaista ensimmäisen mieleen tulevan kuvistyön, joka ei niin paljon kokeiluja ja valmisteluja opelta vaadi. Sorry... Ja pari uutta oppilastakin havaitsin (unohdin kokonaan...) ilmaantuneen luokkaan joulun jälkeen, ai niin, olisi pitänyt jotain tervetuliastoivotelmaa ja mainiota ryhmäyttämistaikatemppua kehitellä. Mutta ei kun sekaan vaan, lennosta. Kehitellään kun ehitellään, tässä muun toiminnan mukana.
Milloin se hiihtoloma nyt olikaan? ;)
Oikein mainiota alkanutta vuotta niin työhön kuin omiinkin elämiinne, kamut! Eikös meillä opettajillakin ole se oma, yksityisempikin elämä, iloineen ja murheineen?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)