Hyvää ja kaunista...

Syysloma lomailtu. Tai siis nukuttu, pääsääntöisesti. Himmailtu kaamosta kynttilöiden säestämänä. Sillä täällä se kaamos asuu, etelässä.
Ei aurinkoa enää, mutta ei myöskään lunta. Lumi helpottaisi, kirkastaisi maisemaa. Raikastaisi.
Missä mahtavat viipyä viime syksyiset vesisateet, joiden kurimuksessa Noan arkin tarpeellisuus jo sujahti mieleen.
Ehkä ne tulevat tämän luvatun kymmenen päivän "talvijakson" jälkeen? Vai voisiko se talvi ihan tulla jäädäkseen...

Tässähän olisi yksi ilmiö ilmiöiden moniulotteiseen kirjoon; kaamos. Olisi hyvinkin monialainen. Psykofyysissosiaalinen ainakin. ;) Kaamoksesta saisi väännettyä aika paljon.

Toisaalta hiffasin myös kivan "ilmiön" katsellessani tänään koulumme alueen rakennustyömaata luokkani ikkunasta. Siinä seurailtiin muutaman oppilaani kanssa työmaan touhuja. Tokaisin, kuinka mellevää olisi olla kaivinkoneenkuljettaja. Mitä taitoja tuollainen vaatiikaan, mietin kaivinkoneiden tanssia seuratessani! Kuinka suorastaan hellästi maakuorma siloiteltiin kuorma-auton lavalle herkin ottein. Kuinka saumattomasti yhteistyö kuorma-auton ja kaivinkoneen välillä eteni. Nykyisin se kauhan vaihto kaivinkoneeseen sujuu sutjakkaasti myös. Ei taitaisi minun koordinaatiokykyni riittää kaikkien niiden vipstaakkeleiden ja polkimien yhteistoiminnan organisointiin edellä mainitun "tanssin" aikaansaamiseksi. Ihme tyyppejä! Tätä rakennustyömaan "ilmiötä" voisi hyödyntää hyvinkin monialaisesti!

Muutoin aika flegmaattinen alkuviikko. Liiallinen nukkuminen on kai tylsistyttänyt.
Oppilaatkin olivat ihan ehtoolla maanantaina. Ihan apinatarhasta. Huput ja myssyt päässä hölistiin kaikenlaista. Huudeltiin, ei oltu oikeilla huudeilla. Opelta meni eka kertaa hermo jo 8.50 maanantaiaamuna. Intouduin  jo esittämään, että  jesarit kehiin, jotta suut saataisiin soukemmalle! Siinä naureskeltiin luokassa, kuinka kipiätä se mahtaisi ottaa alkaviin partakarvoihin, kun iltapäivällä sen jesarin nykäisee pois. Myssypäät naurunsa keskeltä uhoamaan: Sää uhkailet meitä. Me kerrotaan poliisille, lapsia ei saa uhkailla eikä kiristää, eikä vaatia. Sut haastetaan oikeuteen, kuule.

Kävinpä nappaamassa myssyt päästä ja tuumasin, että sen kun vaan, muruliinit. Soitetaanpa ensin kuitenkin sinne iskälle, ja jutustellaan vähän. Josko lähtisi vaikka puhelin takavarikkoon?

Myssyjä ei enää päässä näkynyt, ja kielenkäyttökin lasehti tavanomaiselle tasolle.
May the force be with you. Älyluurilla on uskomaton voima.

Tänään olikin jo tasaisempi päivä, tosin Yksin kotona -leffan myssypäitä (Kevin) näkyi edelleenkin. Ilmiö on jopa kertaantunut. Huh! Muotia, kai.

Mutta. Ei kai sille mitään voi, jos niiden päitä palelee...
Jos ne hommat sujuvat paremmin pipo päässä, ei kai silloin voi olla järki jäässä?

Tosin laventaminen samannimisiksi on ihan hebreaa tai muuta jokseenkin meikäläiselle tuntematonta kieltä. Olipa se pipo päässä tai ei.
Olen melkein tanssinut ripaskaa ja kiipeillyt seinillä laventamista havainnollistaakseni.
Mutta ei. Mikähelevatsiinävoiniintökkiä!
Jään pohtimaan. Näen ehkä ratkaisuja ensi yönä unissani, tai sitten en. Laventamisunia joka tapauksessa saatan nähdä - ratkaisuja en välttämättä. Vau, kun ne tulisivatkan noin vaan, unissa. Aamulla voisi todeta, että naps, nyt lutviutuu.

Aloin myös kaikennäköisestä sälästä piruuntuneena seurailemaan tuota realistista työaikaani.
Ihan kirjaan muistiin tässä kuussa kaiken opetustuntien ulkopuolisen työhöni kuuluvan tai "kuuluvaksi määrätyn". Ei olisi pahitteeksi itse kullekaan. Tänään olen ottanut rennosti, sunnuntai menikin oppimissuunnitelmapohjien laatimiseen.

Puheluita ei lasketa. Siis työhön liittyviä.
Onkokaan minulla enää muita?

No, onneksi on.
Ja onneksi: ne työhön liittyvät ovat usein myös paljon muita kuin vain töitä; ne ovat kohtaamisia ihmisten kesken.

Tärkeintä.

Ihan himmeetä

huomata, millaisia tekstejä kansa lukee (haluaa lukea) ja mihin kukainenkin milläkin tavalla reagoi.

Vaikka vallalla on vaikenemisen ja hyssyttelyn kulttuuri, minä puhun.
Kirjoitan. Enkä pyytele sitäkään anteeksi. Enää.

Tänään oli kuulkaa vallan positiivinen päivä!
Aamu vähän venähti, mutta onneksi oli tiedossa kiva päivä. Puuhastelua!

Yhdeksän jälkeen lähdimme oppilaiden kanssa käymään kaupassa. Hankkimassa kamaa diskoiltaa varten. Siinä samalla ulkoilutimme koirani. Muutama ei ollut jaksanut näin syyslomalla herätä mukaan, pari on ulkomailla lomailemassa vielä.

Opiskelimme hieman kirpparilla; jotenkin mälsää, että joku pyytää 2 egee likaisesta T-paidasta, jossa on vielä reikä kainalossa. Hyvät luistimet saa kympillä. Videoitakin on tarjolla ("mitä nää on?"). Epäjärjestys askarrutti; paremmin myisi pöytä, jos olisi siistimpi, eikä ihan räjäytetty. Päätettiin hankkia kirpparipöytä ja kokeilla. Myytävää kyllä löytyisi! Kirpparin tuottoja muka maksimoitiin siinä sitten. Yrittäjyyskasvatusta.

Hölkkäiltiin kirpparikierroksen jälkeen reippaasti ilakoiden kaupungille, syömään! Nam. Tällä kertaa menimme kiinalaiseen ravintolaan, kansainvälisyyskasvatusta. Puikot eivät pysyneet käsissä, onneksi oli haarukka kuitenkin apuna. Pari muuta kanssa-aterioitsijaa hieman arasteli äänekästä joukkoani, puhahtelivat jotensakin. Muutamat lautasliinat jäivät pitkin pöytiä, ja pari possuviipaletta oli unohtut pöydälle. Ope haki huolettomat takaisin siivoamaan.  Ja metelöi asiasta. Ihmisyyskasvatusta.

Sitten mentiin torille. Tehtiin kärrynpyöriä, heiluttiin muuten vaan, kuten varhaisteinien kuuluu. Ihmeteltiin, paljonko maksaa tämä jatkuva katurakennustyö - ja kuka sen maksaa??  Ärsyynnyttiin siitä. Mölistiin hienoisesti, syljeskeltiin hieman. Ope ärsyyntyi tietysti eniten.

Istahdettiin hölisemään niitä näitä. MM-kisatkin tulossa; mitenkäs me osallistumme tähän "ilmiöön"?
Eräs oppilas ehdotti, että perustettaisiin muovipusseille pantillinen palautuspiste. 10 senttiä per pussi.
Idea jäi kehittelyn asteelle. Mutta kieltämättä "rikastuisin", jos voisin palauttaa kaapeissani lymyävät muovipussit tuolla 10 sentin hinnalla! Mutta se jälkikäsittely pusseille... Hmm..

Luuhailtiin siinä vielä näiden MM-kisojen näyttämölle, stadionille. Muisteltiin, kuinka eräs oppilas oli Hiihtomuseon käynnillämme hajottanut yhden mäkihyppääjän. Siis sellaisen muovisen. Oli niin kova vauhti ja hallitsematon alastulo, että muovimieheltä katkesivat jalat. Ei ollut kuulemma ainoa invalidi, kertoivat työntekijät... Varamies löytyi vammautuneen tilalle.

Huomattiin myös, että suunnistusopit ovat ihan paikallaan. Kertailtiin hymyssä suin Kerttu-Helinän eksymistä suunnistustunnilla. Maamerkithän kyllä olivat tuolloinkin paikallaan; Lahden betoni, muun muassa. Ke-He:llä ei suuntavaisto vain pelannut. Kerttu-Helinä ei ole sen koommin suunnistellut, mutta miksi pitäisikään. Huomattiin kuitenkin tässä kohtaa liikkuneemme lähes kymmenen kilometriä. Liikuntakasvatusta. Kännykätkin olivat jotenkin unohtuneet. Myös Pokemon Go. Jes.

Muisteloja näitä ja paljon muita siinä kertailimme.

Viimeisena etappina jalkauduimme Mytäjäisiin. Uimaan halusivat! (Ei hitsi, sehän on jo melkein marraskuu...) Joku ehdottikin nuotion sytyttämistä lammen rannalle; pukukopeista saisi materiaalia kunnon roihuun. Ihan aikuisten oikeasti; kaksi kakaraa vetaisi hyppytorniin ja sukelsi lampeen! Ei kylläkään uima-asussa, ihan vaan housut pois ja alkkareissa "ammeeseen"!

Nousivat vedestä ihan elävien kirjoissa. Vaativat, että makkaraa pitäisi vielä paistella. Rupesivat siinä hajottamaan jo pukuhuoneita!


Huh!

Tässä kohdassa minä heräsin.
Sehän oli unta!

Syyslomaunta.

Sisällöt ihan kivoja kuitenkin!?

Syyslomaterveiset äksyopelta!

Tänään pääsin ylös sängystä jo kahdeksan aikoihin. Eikös se ole torstai tänään.

Syyslomapäivät tähän saakka ovatkin menneet nukkumiseen ja kaiken maailman sekounien näkemiseen, sekä yö- että päiväunilla. Ihan hävettää tunnustaa yöunien kestäneen kymmenisen tuntia ja päikkäreiden parisen tuntia. Uni on kyllä tullut tarpeeseen, puolustelen taas...

Tänään ujuttaudun siis jälleen "opekuosiin", pakko päivittää jo rytmiä ensi viikon ja loppulukukauden koetuksia ennakoiden. Tällä viikolla olen unosteni välissä mietiskellyt kaikennäköistä, mm. sitä, josko minun pitänyt olisi pitänyt syntyä karhuksi. Tämä loputon pimeys syö vielä muun sälän lisäksi energiaa, ja tahdonvoimalla tai yltiöpositiivisella ajattelulla en kyllä saa sitä energiaa lisättyä, sorry konsultit ja kaiken maailman valmentajat. Oi, kuinka auvoista olisi köllötellä masu (toivottavasti, karhuilla kai ei ole toimeentulohuolia, ovat omavaraisia...) täynnä talvipesässä läpi synkeän pimeyden, loskan ja kylmyyden... Ihan selvästi olen perusnegatiivinen ihminen, hyi hyi minua. Ja perusnegatiiviseltahan voi odottaa negatiivisia kommentteja, negatiivista suhtautumista, muutosvastaisuutta, "vastarannankiiski" -asennetta, kitinää sun muuta vinettämistä. Kriittinen = negatiivinen ihminen?

Tässä "lomaillessa" olenkin paremmin ehtinyt tutustua opefoorumeihin ja ajankohtaisiin keskusteluaiheisiin. Itsekkäistä periaatteistani johtuen olen myös ihan vain "huvikseni", heh, kyseenalaistanut esimerkiksi leirikoulupäivien päivärahan määräytymisperusteen. Ihan se ja sama sille muutamalle eurolle loppupelissä. Mielestäni on väärin, että leirikouluni viimeisen päivän (lauantai) lounaan olen kuulemma automaattisesti syönyt,  mikäli "siihen on ollut mahdollisuus". Esimies hylkäsi päiväraha-anomukseni, koska en ollut merkinnyt anomukseeni viimeisen päivän lounasta (joka oli ylimääräinen ja jonka maksoivat erikseen ne oppilaat, jotka sen halusivat syödä). Juu, juu; kuulen jo kommentit: näin se vaan menee, ota mitä saat ja ole hiljaa.

Kyseisellä periaatteella voisi ajatella, että kaupungilla kävellessäni minun pitäisi poiketa lounaalle joka kuppilaan matkani varrella; ovathan ne auki ja tarjoavat lounasta. Samoin tilatessani majoituksen jostain hotellista, olisi itsestään selvää, että maksaisin MYÖS ruoasta; onhan se tarjolla joka päivä, vaikka en aterioita olisi tilannutkaan saati niitä syönyt, eivätkä ne ole laskuuni sisältyneet.  Sylettää. Mahtavasti kikkailtua, täytyy kyllä hattua nostaa. Säästö se on pienikin säästö, opettajathan joustamistaankin joustavat! Kysyessä asiasta saa vielä huudot esimiestaholta niskaan. Että tyhmä sitä on, kun uskaltaa näitä työnantajatahon porsaanreikiä kyseenalaistaa ja moralisoida. Hys hys. Lakihan on laki ja sopimus sopimus. Vaikka olisi mätä sellainen.

Seuraava dilemma. Toimintakulttuurin käsite. Sitäkin olen tässä jo pidemmän aikaa pohdiskellut. Uuden OPS:n myötä tuntuu siltä, että toimintakulttuuri-käsite on ajettu ja kohdennettu tarkoittamaan nimenomaan digiloikkaa kouluissa. Toimintakulttuurin muutokseen tarvitaan kuulemma nimenomaan välineita, mielellään jokaiselle oppilaalle oma pädi/kannettava, kuten lauseyhteydestä käsitin erään "toimintakulttuurin muutos" -kannanoton luettuani.

Höpö höpö. Minulla oksettaa koulun toimintakulttuurin ahtaminen tuollaiseen (digi)muottiin, taas kerran, väen väkisin! Kun nyt viimeistään jo olisi herättävä: tarvitaan ihan jotain muuta! Laitteet ovat sivuseikka.

Mielestäni toimintakulttuuri tarkoittaa ihan kaikkea olemista koulussa. Suoraa ja epäsuoraa ihmisten, niin oppilaiden kuin opettajienkin, keskinäistä kohtaamista koulun arjessa, koulun arvoperustaa, jolle opetus ja oppiminen rakentuvat. Jakamista, turvallisuutta, huolenpitoa, välittämistä, kohtaamista, osallistumista, kanssakäymistä ihan kasvokkain. Opiskelun ohessa. Niistä olisi minun toimintakulttuurini tehty.

Lainattuna:

Toimintakulttuurin kehittämistä ohjaavat periaatteet on annettu OPSIN perusteissa

Tavoitteena on luoda toimintakulttuuria, joka edistää seitsemää asiaa:

1. Oppimista (oppiva yhteisö), 
2. Hyvinvointia (+ turvallinen arki), 
3. Vuorovaikutusta ja monipuolista työskentelyä  
4. Kulttuurista moninaisuutta ja kielitietoisuuutta 
5. Osallisuutta ja demokraattista toimintaa, 
6. yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa ja 
7. Kestävää elämäntapaa (eli Vastuuta ympäristöstä ja kestävään tulevaisuuteen suuntautumista)

 

Edellä mainittuja Martti Hellström kiteyttää blogissaan Pedagogiikkaa ja koulupolitiikkaa II seuraavasti:

 

1. Oppiva yhteisö toimintakulttuurin ytimenä 

Kaikki oppimaan! Yhdessä ja toinen toiselta. Virheistä.  Puhutaan. Tutkitaan. Pohditaan. Kuunnellaan palautetta. Tehdään yhdessä. Ollaan osallisia.  Pedagogista johtamista! Arvostetaan työhön syventymistä, oppimisessa tarvittavaa ponnistelua ja työn loppuunsaattamista. Innostumisen ja onnistumisen kokemuksia.

2. Hyvinvointi ja turvallinen arki 

Hyvinvointia ja turvallisuutta. Kiirettömyyttä. Mielen hyvinvointia. Työrauhaa. Viihtyisä ympäristö. Rauhallinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Hyvät sosiaaliset suhteet.  Hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Puuttumista. Yksilöllisyys, tasa-arvoisuus ja  yhteisön tarpeet. Kuulluksi tulemista ja oikeudenmukaisuuden kokemuksia. Joustavat käytännöt. Yhteisöllinen oppilashuolto. Ohjausta sekä tukea.

3. Vuorovaikutus ja  monipuolinen toiminta

Monipuolista  toimintaa ja työskentelyä. Suunnitelmallisesti eri työtapoja ja oppimisympäristöjä. Projektimaista  työskentelyä. Kokonaisuuksien opiskelua.Tieto- ja viestintäteknologiaa. Moniaistisuutta. Monikanavaisuuta. Ulos luokkahuoneesta. Liikkumista. Tilaa eri ikäkausille ja oppijoille tunnusomaiselle toiminnallisuudelle, luovalle työskentelylle, liikkumiselle, leikille ja elämyksille. Kokeilua.Vuorovaikutusta.Yhteistyötä koulun sisällä ja koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa.

4. Kulttuurinen moninaisuus ja kielitietoisuus 

Erilaisen rinnakkaineloa ja vuorovaikutusta.Kotikansainvälisyyttä. Monimuotoisuutta. Ymmärrystä, kunnioitusta ja vastuullista toimintaa. Rakentavaa keskustelua. Oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Uusia tapoja toimia yhdessä.  Monikielisyyttä.  Kielitietoisuutta.  Eri tiedonalojen kieliä  ja symbolijärjestelmiä. Arkikielestä käsitteellisen ajattelun kieleen.

5. Osallisuus ja demokraattinen toiminta 

Yhdessä rakennettavia toimintatapoja.  Osallisuutta edistävä, ihmisoikeuksia toteuttava ja demokraattinen toimintakulttuuri. Oppilaiden osallisuutta oman kehitysvaiheensa mukaisesti Kokemuksia kuulluiksi ja arvostetuiksi tulemisesta yhteisön jäseninä. Demokraattista  vuoropuhelua ja niille toimintatapoja ja rakenteita. Oppilaskuntatoiminta.  Tukioppilas- ja kummitoimintaa, vapaaehtoistyötä,  erilaisia kestävän kehityksen toimintoja. Yhteistyötä ja vuorovaikutusta koko kouluyhteisössä. Yhteistyötä eri hallinnonalojen, seurakuntien, järjestöjen, yritysten ja muiden toimijoiden kanssa. Yhteyksiä eri maissa toimivien koulujen kanssa.

6. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo 

Yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.  Samanarvoisuutta (ei  samanlaisuutta). Perusoikeuksien ja osallistumisen  mahdollisuuksien turvaamista kaikille. Yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista. Sukupuolten tasa-arvoa. Tukea oman identiteetin rakentumisessa. Sukupuolitietoista opetusta. Opiskeluun sitoutumista  ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja. Inhimillisen moninaisuuden arvostamista.

7. Vastuu ympäristöstä ja kestävään tulevaisuuteen suuntautuminen 

Kestävän elämäntavan välttämättömyyttä. Vastuullista suhtautumista ympäristöön arjen valinnoissa. Tuhlaavista toimintatavoista kestäviksi. Kestävän elämäntavan aineettomien tekijöitä.  Oppilaat mukana  suunnittelemassa ja toteuttamassa kestävää arkea.Toivoa hyvästä tulevaisuudesta. Osaamisperustaa ekososiaaliselle sivistykselle. Realistinen ja käytännöllinen asenne hyvän tulevaisuuden edellytysten muovaamiseen. Avoimesti ja uteliaasti maailman moninaisuuden kohtaamista. Toimintaa oikeudenmukaisemman ja kestävämmän tulevaisuuden puolesta.

 

Sorry, Martti, jos lainasin sinua omin lupineni! Olen niin samaa mieltä kanssasi näistä "kiteytyksistä". Tätä kaikkea on toimintakulttuuri koulussa.

Ja sitähän ei toteuteta pelkillä laitehankinnoilla.

Resursseja pitäisi mitä ilmeisemmin liietä muuallekin?

Kuten vaikka opettajien jaksamiseen? Palkanlisäkään ei näillä vaatimustasoilla olisi pahitteeksi.

25 viikkotunnin palkalla me opettajat tekaisemme sellaisia nelikymmentuntisia työviikkoja, työvuoden työviikkojen keskiarvoa kun ajatellaan.

 

Ei sitä tarvitsisi enää vähästäkin viedä.

Ai niin, mutta onhan meillä nämä "lomat".

 

PS. Ihana tekstiviesti oppilaaltani eilen: "Ope, muista nukkua MYÖS päikkärit, jaksat sitten taas meitä! Sydän."

Sydämiä murusilleni myös, jaksamisvastaavilleni :)!

 

 

 

 

"Teillä alkoi sitten taas loma."

Kaupan kassalla näin minulle todettiin.
Ja vielä sivukaneettina: "Kun eihän siitä kauaakaan ole, kun olitte lomalla."

Siinä tilanteessa olisi voinut tietysti heittää kehiin vanhan toteamuksen "ammatinvalintakysymys", mutta nyt menin sanattomaksi. Ei riittänyt huumori. Ja ammatinvalintakin mietityttää.

Juurikin viisi minuuttia aikaisemmin kyseisessä kaupassa ostoksiani (tarkasti) valiten (pikkuisen vähänlaisesti tuli tuota palkkaa tässä kuussa) mietiskelin samalla tämänaamuista moniammatillista palaveriani oppilaastani. Pohditutti, askarrutti, ärsytti, kyseenalaistutti, huolestutti, pelotti. Tajusin samalla etsiväni kaupasta sipulia, sipulia, jota en vain millään löytänyt. Harhailin ajatuksissani (oppilaspalaveri-sipuli-oppilaspalaveri-sipulipitäämuistaa), kunnes älysin jo ohittaneeni sen saakutarallaan sipuliosaston. Ei kun takaisin. Vastavirtaan...

Kassalla oli omassa työssään entinen naapurini. Kysyin, mitä kuuluu. "Töitä, töitä", vastasi hätäisesti sen kummemmin keskusteluun antautumatta (ja ei, ei ollut kuin kahden ihmisen jono tällä kassalla) ja heitti sitten tämän "teillä alkoi sitten taas loma" -kommentin.

Ainoa, mitä suustani siinä tilanteessa sain änkytettyä, oli "Sitä tarvitaankin kyllä."
Nousi iso halu ruveta perustelemaan lauselmaani. Puolustelemaan? Minulla ei sitten ilmeisesti ole "töitä, töitä", lähdenpä päivittäisestä lekottelustani lekottelemaan taas lomalle.
Teki mieli tokaista "Tervetuloa vaan kokeilemaan..."

Ulos kaupasta. Kävelemään kotia kohti. Automaattiohjauksella kai kotiin osasin...
Huomasin nieleskeleväni kyyneleitä.
Väsymyksen kyyneleitä. Avuttomuuden, turhautumisen, raivon ja open osakseen saaman kohtuuttomuuden kyyneleitä.

Puhun tietysti vain luokanopettajuudesta kirjoituksissani - siitä minun kokemukseni nousevat.
Liika alkaa olla minulle liikaa.

Vaatimuksia asetetaan. Resursseja
 ei ole. Vanhemmatkin ovat uupuneita. Yhtätyhjänkanssa-palavereja moniammatillisesti: tänäkin aamuna kuuntelin sairaalapuolen edustajia, jotka halusivat oppilaalleni "konkreettista tukea": aikuisen (lue opettajan/mahdollisen avustajan) tulisi olla koko ajan läsnä oppilaan koulupäivässä mitä moninaisimmista syistä. Aamun palaverissa todettiin, että oppilas tarvitsee henkilökohtaista avustajaa vaikeuksiensa vuoksi. Kahdella tällä hetkellä vain kahdenkymmenen oppilaan luokassani on jo henkilökohtaisen avustajan tarpeesta lausunto. Nyt kolmas.

En siis ole erityisluokanopettaja...

Erityiskoulut, erityisluokat ajetaan alas. Inklusoidaan.
Kritisoituani tällaista ajattelematonta inklusointia olen kuulemma rasisti joidenkin mielestä. Syrjin esim. vammaisia ja muita erityisen tuen tarpeessa olevia oppilaita. En anna heille mahdollisuutta ns. normaaliuteen.

Huolettaa vain, että useat erityisoppilaiden vanhemmat ovat oikein ammattisyrjijöitä omia lapsiaan kohtaan myös; he haluaisivat erityistä tukea tarvitseville lapsilleen heitä parhaiten tukevan oppimisympäristön. Ja se EI nykyisillä olemattomilla resursseilla ole välttämättä se lähikoulun yleisopetuksen monikirjoinen luokka.

Heitteillejättökinhän on rikos... Hmm..

Aamuisesta palaverista jäi mietityttämään erään moniammatillisen kollegan heitto: "Tämä (resurssipula, inklusointi, uuden ops:n vaatimukset) alkaa olla jo luokanopettajia kohtaan henkistä väkivaltaa työnantajan taholta."

Niinpä.
Ei vaan enää kykene ihmeisiin, joita yhä enemmän vaaditaan ja jokapäiväisenä normaalitoimintana työnantajataholta ja "yhteistyötahoilta" pidetään. Ei vain kykene.

Onneksi on se ihana luokka.
Se, joka on isosti kasvanut.
Se, joka välittää myös opestaan ja näyttää sen.
Se, joka huudahti tänäänkin "Nähdään huomenna!" - ennen kuin huomasi olevansa lomalla!
Onneksi ovat ne vanhemmat, joiden kanssa voidaan jutella ihan muustakin kuin Spiru-Linan matikan kokeen arvioinnin oikeudellisuudesta. Soitauttaa puolin ja toisin. Jakaa asioita. Olla ihmisiä.
Kiitos!

Muuten en jaksaisi kaiken paineen alla.

Hyvää syyslomaa!

Olkaa vaikka ja möllöttäkää kotonanne peiton alla, kollegat, ellette karkaa aurinkoisemmille alueille!

Kyllä se loma on ihan ansaittu.

Opettajuudesta tässä ajassa

Surullisena ja ärsyyntyneenäkin olen lukenut uutisointia ja kommentointia opettajan "ylilyönnistä".
Pohdin harva se päivä, miksi tällaisia "tapauksia" sattuu. Ja miksi niistä hanakasti uutisoidaan?

Kunpa uutisoitaisiin siitä, kuinka opettaja tekee sydämellään ja persoonallaan yhä vaativammaksi käyvää työtään! Ja millaisia monenlaisia, monialaisia taitoja opettaja tarvitsee päivittäin! Uutisoitaisiin siitä, kuinka monta kertaa ope on laskenut kymmeneen, sataan tai jopa tuhanteen työpäiviensä ja iltojensakin aikana. Hakannut päätään seinään ja välillä ehkä lattiaankin, kuvaannollisesti. Ollut todella väsynyt. Ollut siis OPE.

Olen luokanopettaja.
Olen opiskellut nykyistäkin luokkaani monta vuotta. Tapasin nämä oppilaani ensimmäistä kertaa kakkosluokan alussa. Olin ihan kauhuissani; en minä ole mikään alkuopettaja...

Kai siitä selvittiin. Minä, oppilaat ja vanhemmat...?

Ovat oppineet lukemaan ja jotenkuten kirjoittamaankin. Oppilaat, siis ;). Kertotaulut ovat miltei hallussa, heh! Tiedetään, että maapallo ei ("jotkutkylläedelleenkyseenalaistavatasian") ole pannukakun muotoinen ja että Aurinko on tähti, jota planeetat kiertävät. Plutolta on viety planeetan arvonimi. Dinosauruksia ei enää ole (paitsi opettajien keskuudessa). Mutta mammuteista ei ole niin varmuutta, kuulemma. ;) Häkään voi kuolla. Vedellä on eri olomuotoja. Metsiä on erilaisia. Martti Luther ei muuten ollut tutkimusmatkailija eikä ristiretkeilijä. Makaroni ei kasva pensaissa. Naava kuusen oksilla kertoo hyvästä ilmanlaadusta. Päähän sattuu, kun keikkuu tuolillaan ja lopulta kaatuu. Isot kirjaimet tarvitaan (paitsi tekstareissa ja muuten vaan chattaillessa). Suomen suurimmat nisäkkäät ovat hirvi, karhu ja .... hmm..?

Eräänä päivänä voitimme miljoonan Ilta-Sanomien "Haluatko miljonääriksi" -visassa; kun teimme sen kymmenen kertaa ja kilautimme välillä sille kuuluisalle kaverillekin! Visoista on hyötynsä. Ainakin monelle jäi jo toistoista mieleen, että haiku on japanilainen runomuoto ja että Pradon taidemuseo on Madridissa. Ja Aasia väkirikkain maanosa. Elleivät ne muuten olleet sinne mieleen jääneet jostain (opetuksellisestakin ehkä) yhteydestä. Mutta hauskaa meillä oli - eikä opekaan tiennyt kaikkea, huomasivat kyllä...

Nyt he ovat kuudennella luokalla, yläasteen kynnyksellä. Minun muruseni.

Paljon on tähän matkaan mahtunut. Itkuja ja nauruja. Onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia.

Itkin, kun muutama vuosi sitten se silloinen pieni kakkosluokan oppilaani lauloi enkelipukuun pukeutuneena joulujuhlassa, ihan yksinään lavalla. Tämä pieni, joka hädin tuskin puoli vuotta aiemmin uskalsi suutaan avata edes kahdenkeskisessä tilanteessa. Eikä tämä pieni urhea edes hämmentynyt, vaikka mikrofoni ei ensin meinannut toimia. Highlights... Näitä highlights-itkuja on ollut sittemminkin; mahtavia esityksiä olemme yhdessä muovanneet, vaikka itkupotkuraivareitakin on välillä saatu. Myös minä! Oppilaat tuntenevat kuuluisan epätoivoisen kommenttini "Eikä, heitänkö voltin?!?!" (Sisäpiirin vitsi.) En ole heittänyt. Kun en osaa.

Paljon jakamista on ollut, ihan tästä elämästä. Itkimme luokassa yhdessä koiravanhukseni koirien taivaaseen menoa. Surimme erään lapsen isoäidin, toisen lapsen isoisoäidin poismenoa. Pohdimme terveyttä, sairauksia, avioeroa, ADHD:a. Äitiyttä, isyyttä, lapsuutta, sisaruutta. Epävarmuutta, epäoikeudenmukaisuuden tunteita ihmisten elämässä. Syrjintää, kiusaamista, itsetuntoa. Onnellisuutta.

Tartuimme hetkeen, jos siltä tuntui.
Istuimme esimerkiksi viime keväänä tyttöjen kesken piiriin pihalle kesken liikuntatunnin, koska monella tuntui olevan paha mieli, eikä mikään toiminta onnistunut. Juttelimme. Koko tunnin ja vielä ylikin. Kerroin, kuinka itselläni oli ollut niin paha mieli rakkaan koirani kuolemasta, että se vaikutti pitkään koko olemiseeni. Mikä lapsillani murehdututti? Kertoivat siinä, pikkuhiljaa murheistaan, pienessä piirissä istuessamme. Yhdellä oli ikävä isää, jota ei ollut nähnyt pariin kuukauteen. Toinen murehti riitaa kaverin kanssa, kun ei millään saatu sitä sovittua. Kolmatta huoletti isosiskoksi tuleminen ja sen tuoma vastuu. Eräällä oli huoli äidin ja isän mahdollisesta erosta. Seuraava sanoja komppasi edellistä ja toi esille, kuinka hän koki, ettei pystynyt tukemaan tarpeeksi ystäväänsä, joka murehti vanhempiensa mahdollista eroa... Ihan kyynelehdittiinkin siinä, hiekkakentällä.

Kyse oli siis alakoulun viidennen luokan oppilaista.

Forumeilla on oikein olan takaa pohdittu opettajuutta. Mitä se on...

Minun opettajuuteni on edellä kuvattuja hetkiä. Istumista sillä pihamaalla, ehkä itkujakin, jos siltä tuntuu.
 Ei niinkään luokka-asteryhmittäin kokoontumista kollegoiden kesken  työpäivän jälkeen kirjailemaan muistiin erinomaisiksi todettuja yhteisopettajuuskokeiluja ja välittämään niitä esimiestaholle.  Ei uuden opetussuunnitelman sanamuotojen kommentointia ryhmissä. Ei ilmoitusluontoisten asioiden vatvomista puuduttavissa opekokouksissa (yt-ajan täyttymisen varmistamiseksi?).

Minun opettajuuteni kurkottelee ihmisyyttä. Myös sitä, että saa olla epätäydellinen. Saa epäonnistua, mutta pitää myös yrittää! Saa tehdä virheitä. Kaikki saavat olla ihmisiä, niin pienet kuin isot. Minun opettajuuteni ottaa syliin sitä tarvitsevan. Ärähtää asiattomasta käyttäytymisestä, myös -  mutta ymmärtää senkin,  ettei aina pysty tai jaksa, monista syistä. Minun opettajuuteeni kuuluu ensisijaisesti kasvamaan saattaminen, niin vaikeaa kuin se joskus onkin.

Vaikeuksia mahtuu kyllä tälle tielle, niin minulla opettajana kuin oppilailla ja vanhemmilla. Erityislapsia, joiden kanssa kasvukudelmaa kutoessa, on yhä enenevässä määrin. Aikaa ja energiaa saisi olla rutkasti enemmän. Kuten myös RESURSSEJA (joita edelleen vain vähennetään kouluilta).

Aika usein tunnen riittämättömyyttä, jopa arvottomuuden tunteita kaiken uuden edessä, kaikkien vaatimusten ja kritiikin alla:
Enkö ole ope oikein?

Onneksi joka päivä saan tuntea olevani "ope oikein". Vaikka eilen vasta nähtiin, on hellyttävää, kun oppilaat juoksevat aamulla vastaan, hyppäävät kaulaan halaamaan ja kertovat: "Ihana ope, ihana nähdä taas!"

Olen seurannut ja saanut olla osallisena monien "lasteni" kasvutarinassa. Kiitos, kiitos, siitä!
Voi, kunpa he eivät katoaisi...

t. Ope

Heräämisen paikka?

Nousen taas barrikadille; sisäinen pakko ajaa pohtimaan ja puhumaan.

Eilen 12.10. 16 uutisoitiin näkyvästi erään opettajan "kilahtamisesta" täysin.

Erehdyinkin minä katsomaan Youtubeen jaettuja videoklippejä kyseisestä "sanaharkasta, rageemisesta ja solvaamisesta", otsikoita lainatakseni.
Uutiskynnyshän tietty ylittyi vinkuen. Uutisoinnissa kritisoitiin opettajan käyttäytymistä tilanteessa.

Kasvattajan ja aikuisen ei tule toimia noin. Ei tietystikään.

Kullanmurusten (laittomastakin) toiminnasta ja provokaatiosta ei sitä porua niinkään noussut - paitsi kommentointiketjuissa, joissa ymmärrettiin opettajaakin. Uskallettiin myös kysellä lapsukaisten osuutta tapahtumissa.

Hulluksi on maailma mennyt.
Pelottavan arvottomaksi. Itsekkääksi, aggressiiviseksi, tunteettomaksi. MINÄ MINÄ MINÄ.

Ja kukaan ei oikein uskalla nousta kritisoimaan tätä menoa... Kasvatustodellisuutta. Jolta on kadonnut pohja ja viety resurssit!

Opettajan vastuista ja velvollisuuksista puhutaan, kyllä. Mutta kuinkas ne oppilaan vastuut ja velvollisuudet - oikeuksiahan heille tuputetaan jo melkein väkisin? Ja ovat jo pikkunaskaleina tuskallisen tietoisia oikeuksistaan, vieläpä varsin äänekkäästi.

Älypuhelinhan se taas tässä samalla nousi otsikoihin. Episodissa opettaja tuntui täysin turhautuneelta ja raivostui käsittääkseni etenkin siitä kännyköiden opetustilanteita häiritsevästä räpeltämisestä oppitunnilla. Yritä siinä tosiaankin sitten opettaa. Kun ei voi sitä työtään siinä sähellyksessä ja älämölössä enää tehdä.

Ja vielä meidän Opetushallituksemme  suurenmoisessa viisaudessaan ja harkintakyvyllään on ohjeistanut kouluja siitä, kuinka esimerkiksi "välitunti on oppilaan vapaa-aikaa", jolloin kännykän käyttöä ei voida kieltää. Jos oppitunnilla on kännyistä häiriötä, ne voidaan (yrittää) ottaa pois.
Arvatkaapa vain, pysyvätkö ne kännyt repuissa äänettöminä oppitunneilla edes alakoulun puolella. Välitunneilta on jo lyhyessä ajassa liikunnan ja leikkien, sosiaalisen kanssakäymisen ja kaveruuden ilo kadonnut. Kännykkä on paras kaveri kaikkine kommervenkkeineen, ja somen maailma ihmeitä ja mahdollisuuksia täynnä. Myös salakuvaamiseen.

Tervetuloa, kaikki "opetusalan asiantuntijat" toimistoistanne seuraamaan tätä koulujen käytännön elämää tänä päivänä. Inklusoikaahan itsenne keskuuteemme!

Sivukaneettina, myös sinne OAJ:n ja OPH:n suuntaan, voinee kai sitten todeta senkin,  että mitäs me OPET siellä välitunnilla enää näitä kännykkäepisodeja valvomaankaan ja selvittelemään, jos välitunti kerran on oppilaan vapaa-aikaa? Siellä olkoot, miksi valvontavastuu? Emmehän kuljeskele valvomassa heidän vapaa-aikaansa muutenkaan, eikä se työhömme kuulu. Jotenkin olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että "oppitunnin pituus on 60 minuuttia, joista vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen". Ehkä olenkin erehtyväinen?
Ristiriitaista.

Elämässä se vain menee niin, että oikeudet tuovat myös velvollisuuksia. Esimerkiksi velvollisuuden noudattaa sääntöjä ja lakeja. Ja jokaisella on oikeus JA velvollisuus ihmisarvoiseen kohteluun.

Näitä "open kilahtamisesta" kertovia video-otoksia tirkistellessäni minulle tuli suunnattoman surullinen olo. Paha mieli. Niin opettajan kuin oppilaidenkin osalta. Pysähdyin, totaalisesti. Videoiden tarkoitus oli vetää opettaja lokaan kyseenalaistamalla tämän ammattitaito, väsyttää häntä kenties vielä pikkuisen enemmän, häpäistä.

"Pikkuiset lapset", kasiluokkalaiset, saavat käyttäytyä täysin hävyttömästi? Huudella ja haistatella, kyseenalaistaa, näsäviisastella pöyristyttävästi, uhkailla, naureskella? Vetää opettajaa tuomiolle siitä, että tämä väsyneenä ei enää jaksa heidän sikailuaan?

Ja jakaa salaa ja ilmeisen luvattomasti kuvaamiaan videoita nettiin - ilman mitään seuraamuksia?
Minulla heräsi epäilys siitä, että tilanne oli oppilaiden täysin tarkoituksella suunnittelema. Ja ettei videoilla kuultu ja nähty oppituntitilanne suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Provokaation hajua.

Kuka lopultakin kiusasi ja ketä...
Koko totuushan ei kai koskaan tule esille.

"Vittu, hihhih, mä niiin näytän tän äidille!" - Kuunteleeko ja katseleeko äiti sitten ylpeänä lapsensa kielenkäyttöä ja uhoamista? Jossain on menty pahemman kerran metsään, jos näin on.

Tämähän on tietysti vain minun (uskalias) mielipiteeni.

MISSÄ on toisen ihmisen kunnioittaminen?
Jossain olisi herättävä ja jotain "tarttis tehrä".

Ps. Kyynärpäätaktiikka ei ole se oikea keino, eikä kampittaminen ole nyt sallittua.
Viisaan äitini sanoja lainatakseni: "Ei se kuule vaan niin mene, että täällä elellään niin kuin elo pellossa!" Vielä aikuisenakin pohdiskelin, oliko kyseessä "elopellossa" vai "elo pellossa". Kumpainenkin vaihtoehto ehkä kuitenkin natsaa?

Kehittämisen kohteita?

Oppilaskuntamme hallituksen kokouksessa pohdimme viime kevään arviointikyselyn tuloksia.
Osa-alueita, jotka kaipaisivat oppilaiden palautteen mukaan kehittämistä, olivat

"Koulussani on riittävästi välineitä leikkiin ja toimintaan."
"Voin tehdä koulun pihalla minua kiinnostavia asioita."
"Voin käyttää koulun tietokoneita ja tabletteja oppimisessa."
"Voin osallistua koulupäivän toiminnan suunnitteluun."
"Koulun aikuiset arvostavat mielipidettäni."
"Kouluni piha-alue mahdollistaa monipuolisen toiminnan."
"Koulussani noudatetaan yhteisesti sovittuja sääntöjä."
"Luokassani voi työskennellä rauhassa."
"Kouluni oppilaita kohdellaan tasapuolisesti."
"Minulla on mahdollisuus käyttää tietokoneita ja muita tietoteknisiä välineitä oppimisessani."
"Opettajilla on minulle aikaa."
"Tulen mielelläni kouluun."
"Minua kannustetaan koulussa."
Hallituksen tehtäväksi muodostui valita näistä kritisoinnin kohteista 1-2 kehittämiskohdetta.

Kustakin epäkohdaksi huomioidusta keskusteltiin viljavasti.
Remontin takia emme nyt hirveästi voi vaikuttaa tuohon pihajuttuun tällä hetkellä. Remontin jälkeistä pihaa oppilaat ovatkin jo saaneet ideoida, ja heidän toiveitaan ja ideoitaan on otettukin huomioon, hyvä.
Ruksattiin siis yli ne, joihin emme tällä hetkellä voi vaikuttaa.
Seuraavaksi ottivat esille työrauhan. Ei voi työskennellä rauhassa luokassa...
Ikuisuuskysymys, joka on joka ikinen kouluvuosi painotuksen kohteena ilman erillistä esiinnostoakin. Miksi ei voi työskennellä rauhassa?

 No, koska (joku huutaa, joku juoksee, joku ottaa pallon ja potkii sitä, joku säbämailan ja huitoo sillä, laukoo vaikkapa kuminpalasia, joku ryömii pulpetin alla, joku vinkuu, joku härkkii toisen tavaroita, joku kommentoi kaikkeen, joku kyseenalaistaa kaiken sanotun, joku poistuu luokasta luvatta, joku liimaa toisten kirjan sivua toisiinsa, joku ei tee mitään, joku kieltäytyy kaikesta, joku lyö tai kamppaa, joku repii toisen kumin kappaleiksi, joku heittelee lennokkeja, joku syö jotain, joku ravaa muuten vaan juomassa, joku etsii kirjojaan varttitunnin, joku leikkii puhelimellaan ja pelaa, joku sulkeutuu kaappiin ihan huvikseen, joku käy väkivaltaisesti opettajan/luokkakaverin päälle, joku laulaa ja höpöttelee, joku tarkistelee Poke-korttejaan ja huutaa, kuinka häneltä on pari varastettu, joku ei tule tunnille lainkaan ja jota etsitään ympäri koulua, joku juoksee myöhässä hammaslääkäriin, jotakuta tullaan hakemaan spesifimpään oikomishoitoon, joku protestoi kaikenlaisesta ihan vaan läppää heittääkseen, joku piereskelee joko oikeasti tai feikisti...)

Normimenoa. Ennen vanhaan työrauha tarkoitti sitä, että pystyi kuulemaan sen kuuluisan nuppineulan tipahtamisen lattialle. Tai opettajan (vanhojen, tietty) polvinivelten narinan hänen vaihtaessaan vahtihaukan asentoaan opepöydän takana. Ope ehkä leppoisasti siinä samalla tarkisteli kokeita, punakynän kotoisa rahina paperilla rauhoitti, loi työrauhaisaa tunnelmaa? Ja niinpä niin, siellä luokassapa ahkeroitsi jopa 40 ja ehkä ylikin lapsukaista. Ja hyvin sujui! Oli työnauha, jota noudatettiin.

Aika kuluu - ja kultaa muistot?

Mutta: Yllätys, yllätys. Palatakseni oppilaskuntamme hallituksen kokoukseen asiana kehityksen ensisijaiset kohteet.

Oppilaskunnan hallituksessa ei kuitenkaan nostettu esille tätä kuuluisaa työrauhaa ensisijaisena kehittämiskohteena, vaikka siitä taas keskusteltiinkin ja em. huomiot tehtiin.

Arvatkaapa, mikä/mitkä nousivat esille?
Nämä:

"Voin osallistua koulupäivän toiminnan suunnitteluun."
ja
"Koulun aikuiset arvostavat mielipidettäni."

Oppilaat kokivat, etteivät koulun aikuiset arvosta tarpeeksi heidän mielipidettään.
He kokivat, etteivät voi tarpeeksi osallistua koulupäivänsä suunnitteluun.

Uuden opetussuunnitelman hengessä; miksipä eivät voisi osallistua, miksi heidän ääntään ei kuultaisi, miksi he kokevat, ettei heitä kuunnella? Pikku juttuja arjessa?

Oppilailta tulee hienoja kommentteja ja ideoita. Koulun toimintakulttuurin kehittäminen on tärkeä asia. Siinä myös oppilaiden mielipiteet ovat ensiarvoisen tärkeitä!

Miten teillä on huomioitu oppilaiden ääni yhteisössä?

Från A till Ö !

Pieneksi piristykseksi pikkuisen palasteltu perjantaimme!


Aurinko armas antoi antiaan! Alliinakin  avautui asioistaan, ahdistumatta.
Birgitan biljardipeliä briljeerattiin, bravo!
Celsiusasteet, c-duuri, Cervanteskin.
Dödö duoksahti daivaalliselta....diinkö? Köh köh.
Ehtiväiset ennättivät etuilemaan ennenkuulumattomasti, epistä, eikö?!
Fungerar? Fan...
Gootti-ideologiaakin googlattiin.
Hölkkäiltiinkin hitunen; hiki haisi huomattavasti. Havaittu.
Innokkaimmat irtautuivat istuimistaan ilmatilaankin.
Joku jääräpää junnasi jukuripäänä ja jäkätti.
Kaikilla kivaa kokonaisuutena kuitenkin!
Laaja-alaisia luotailtiin luokassa. Luovasti...
Matti-Meriina muotoili mahtavan mainoslauseen: Miten märehdin mallikkaasti?
Näin nohevia nuoria!
Ope oli onnellinen!
Perjantai: Parasta! Pizzaa? Pannukakkua? Pöhköilyä? Perhettä? POKEMONEJA?
Quizletillakin!
Riisi ravitsee, ruokaa riittävästi, rucolaa ruinattiin.
Saa suuttua, saa silittää, saa selittää, saa sylettää.
Tuntui tyytyväiseltä, toimekkaalta, tuntevalta.
Uneliaisuus uhkasi uupunutta uudistajaa...
Viisaat vekarat vavahduttivat vireämmäksi viikaroinneillaan!
Xenon-valoja!
Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, ymmärrystä, yhteistyötä, yritteliäisyyttä!
Zoomattiinkin, zorroiltiin!
Å, inte Ä...
Älypelejä ähellettiin, ämyritkin ärjyivät äänekkäästi. Äiti!!

Öitä!

Inkluusiotaivas. Täysin kuvitteellinen kertomus?

Kiiruhdan taas aamulla työhöni. Kutsumusammatiksi sitä jotkut vieläkin sanovat.
Niin minäkin. 20 vuotta sitten.

Koulun kello jo kuuluttaa, että olen myöhässä. Tulikin se vanhemman puhelu juuri siihen hektisimpään aamuhetkeen klo 7.40. Hammasraudoissa on jotain häikkää, pitää akuutisti lähteä hampilekurille, näin on käsky kuulemma käynyt. Juu, huomaan, että hammashoitolakin oli jo eilen hälyytellyt. Oppilas Hilma-Vilijonkka myöhästynee siis ainakin puoli tuntia. Ok.  Ajattelin herätellä itseni lokakuun aamuun suht hellävaraisesti. Hehheh, tulipa yhtäkkiä taas kiire, kiire, kiire. Kuten useina aamuina. Kutsumus se siellä huutaa ja takoo hartioissa.

Ryntään luokkaani kolmanteen kerrokseen.
Milli-Maaria ja Henri-Amanda tulevat jo portaissa vastaan: "Ope, ope, Jartsa-Henteri löi Henkka-Petteriä tuolla pyöräparkeilla!" Milli myös tunnollisesti muistaa kertoa heti, että eka tunnilla vuorossa oleva ympän läksy on jäänyt tekemättä, "koska äiti ja sen poikaystävä riitelivät koko illan, emmä voinu keskittyy, en ehkä ees ottanu läksykirjaa mukaan koulusta ja sitä paitsi mä tarviin laastarin kato mullon haava täs sormessa".  Ok. Haava havaittu ja hoidettu.

Jumanauta, se opehomma. Mitä hitsiä siinä ympässä nyt olikaan aiheena. Pirkule, kun olinkin poissa luokastani kaksi päivää muissa "minulle osoitetuissa tehtävissä joista ei makseta korvausta". Ja sijainenhan oli taas "ihan paska", kuten kuulen monista oppilassuista. Juu juu ja heh heh. Havaitsen, että ohjeitani EI ole noudatettu. Sävellän siis uudelleen.

Siinäpä sitten aloittelemaan sitä päivän ekaa tuntia. Lasken lampaani.
Huomaan, että kaksi puuttuu.
Olivat kuulemma kellon soidessa olleet vielä pihalla. Etsimäänkö? Minä? Kuka?
Ei ehdi. Krister-Martinelle ja alempiluokkalainen taistelevat käytävällä. Sitä selvittämään. Kutosluokkalaisella KM:lla olen epäillyt jonkinlaisten aineiden olevan kuviossa mukana jo jonkin aikaa. KM ei ole ilmeisesti peseytynytkään  pariin päivään... Huoli jäytää.

Mutta, "Ai niin!" -ilmiö. (Ilmiöt ovat kova sana...) Tänään aiheena on ekosysteemi bilsassa. Eka tunti, jes I'm ready to rock!.

Asperger-oppilaani onkin päättänyt tehdä laajan esitelmän hajottajista. Se esitellään heti käytävällä ja esittely jatkuu luokassa open käynnistäessä tietokonettaan. Erittäin hienoa työtä, mahtavaa! Minun vain olisi tutustuttava ja huolellisesti paneuduttava juuri tähän kyseiseen esitelmään juuri nyt, tässähetijust. Ja tottakai esitettävä äärimmäisen tarkkoja, spesifejä kysymyksiä oppilaan aiheeseen paneutumista testatakseni ja kiittääkseni..

Ne kaksi oudosti kadonnutta heeboa puuttuvat edelleen oppilaskokoonpanostani, vaikka tunti on jo alkanut yli 5 minuuttia sitten. Sinällään ei hirveän ihmeellistä tai ennen kuulumatonta.  Kuuntelen sujuvasti edelleen hienoa esitelmää kaikenlaisista sienistä ja bakteereista maailmankaikkeudessa. Aivojeni sopukoissa samalla hätäilen, missä puuttuvat tyypit ovat. Naama peruslukemilla yritän heittää viisasta kommenttia esitelmöijälle.
Avustaja vilahtaa näkyviini hetkeksi käytävällä. Huutelen perään, josko hän kävisi katsomassa, missä puuttuvat lampaat laiduntavat - vai ovatko joutuneet teuraaksi jo. Siis kuvaannollisesti. Tämähän toki täytyi tarkentaa.

Luokassa Milli-Entriikka rullaa kertomaan, että hänen pyörätuolinsa vasemman renkaan kumi oli ihan ilkeyksissään tyhjennetty aamulla. Jaha. Ja hissi oli myös oireillut. Oli pelottanut hississä, kun oli niin nykivää se meno. Pitäisi katsoa valvontakamerat, kuka paskapää on tehnyt ilkeyttä. Moni oli siinä Millin tuolin ympärillä hääräillyt aamusella, oli leikitty. Ja noin vaan kumi tyhjänä. Vaikka henkilö oli ihan itse istunut tuolissaan hela tiden. Tsädäm. Piruuttako.
Nakutan aivoihini, että muistan välkällä ottaa yhteyttä hissihuoltofirmaan - tai ainakin tiedustella, onko samanmoisia hissikokemuksia muilla. Ja kukahan pirkule oli sitten sen kumin tyhjentänyt...ja oliko kukaan. Ja valvontakameroitahan ei saa kuka vaan katsoa noin vaan. Pitää olla lupa. ME:n äiti soittaa työpaikaltaan tuohtuneena; se on sitten selvitettävä tämän päivän aikana, kuka tyhjentelee pyörätuolin renkaista kumit (vaikka lapsi itse istuu siinä tuolissa kaiket ajat, ei ole tuoli vahtimatta...). Juu. SelviteLLään.

Ai niin. Se ekosysteemi. Ai niin.  Aika olennainen asia tässä maailmankaikkeudessa?
Pertti-Emeriitus tulee hengästyneenä kymmenen minuuttia myöhässä. Keskittymislääke on unohtunut ottaa, tokaisee. PE rynnistää luokkaan anteeksi pyydellen, Poke-kortit tanassa: "Mulla on uusia!!!"
Jumalaton ryntäys PE:n pulpetin ympärille, tsädäm tähänkin!!  PE:n repussa ei ole muuta kuin ne pokeK.leenkortit  hienossa kansioissa. Samalla PE:n puhelin jodlaa. Äiti soittaa ja haluaa varmistaa, josko PE ehti kouluun ajoissa. Pari muutakin puhelinta kaivautuu samaan aikaan esille "päivitettäviksi". Ai niin.

Sekosysteemi. Ei kun...

Katson kelloa. 8.30 rupeaa olemaan. Aika hektinen varttitunti...taas.

"Lapsilla on oikeus saada opetusta", lukee jossain, ilmeisesti.

Missähän välissä ehtii tätä äärimmäisen tärkeää oikeutta tasapuolisuuteen pyrkien jakaa?

Äläpä huoli, tilanne jatkuu toki. Päivittäin, viikoittain.

Luokassa on nyt kirjat saatu esille, melkeinpä, monien vinkkien ja kehotusten saattelemana. Kysehän on todellakin siis alakoulun kuudennesta luokasta - ei ekasta tai edes kolmannesta. Avustajakin on nyt palannut oppilaan ja tavaranetsintä- plus senhetkisen tarpeen mukaiselta oppilaan verensokerinmittausretkeltään luokkaan. Paljonkohan se kellonkele olikaan...

Myös Peetu-Petruskalta on näköjään keskittymislääke ottamatta. Niin, niin. Siitähän pitikin pitää palaveria. Että onko PP niin kasvanut, ettei se lääkemäärä enää riitä auttamaan. Joku taho huutelee korvaan, että ihan perseestä kaikki lääkkeet, ei niitä tarvita. Kuvitelmaa, placeboa vaan.
PP aloittaa päivän etsimällä kirjojaan repustaan kymmenen minuuttia. Löytää ne kuitenkin pulpetistaan. Penaali on tuntematon käsite. Läksyt siis tekemättä. Taas kerran. Käytännöistä läksyn muistamiseksi on sovittu miljuuuuunia kertoja vuosien varrella. Läksyparkkiapua on ollut tarjolla. Kun vain ope taluttaisi sinne läksyparkkiin, ettei lapsonen karkaisi ennen sitä. Khylla karkaa.
Iloa toki riittää kolupävään; PP laulaa suureen ääneen niin Cheekia kuin Petri Nygårdinkin biisejä. Myös koreografiat on  mietitty ja ne esitellään. Havainnollisesti kehonkieltä apuna käyttäen.

Tässä tanssin tuiskeessa yritän sitä jotain v..... ekosysteemiä... Avustaja hyssyttelee tanssijaa.
Ai niin, Kerttu-Ensio tulee tähän jokaviikkoisesta terapiastaan kesken tunnin. Eikä ole kirjoja. Heitän kehiin varakirjan. Ja menen suunnitelmissani hetkeksi sekaisin. Ainiinseekosydeemijasiihenliittyviäjotainjuttuja.

Vera-Kristian haluaa huomioni. Kesken lauseeni (ekosysteemiinhän sen täytyi liittyä?) hän yrittää kohottautua erityisestä, hänelle suunnitellusta tuolistaan ja huitoo käsillään. Meille on jo syntynyt jonkin verran yhteistä elekieltä. VK ei paljoa puhu... Katetrointiaika puolen päivän aikoihin pitäisi muistaa.  Unohdin.... Missä se avustaja? Mihin tilaan tänään katetroimaan...
VK:n olemus hämmennyttää; ettei vaan olisi epilepsiakohtausta pukkaamassa...Mitenhän ne lääkkeet..

Onneksi toiselle tunnille ja puoliltapäivin on tulossa mukaan samanaikaisopettajaksi erityisluokanope. Hän oli vielä vuosi sitten työssä oman erityisosaamisensa mukaisessa työssä.  Lievästi kehitysvammaisten opena.
Katetroidaan yhdessä VK  kirjavarastossa. Samanaikaisopettajuutta.
Avustaja ehtii valvomaan luokkaa juurikin siksi ajaksi erään toisen vaiko kolmannen diabetesoppilaan verensokerit mitattuaan. Ja sai pikkuisen osumaa Kille-Kallen ja Kisu-Aksiinan jokapäiväistä taistelua selvitellessään. Juu, silmälasit rikkoutuivat. Sekä Killen että avustajan. Mutta niitä avustajan laseja ei mikään taho edes korvaa, kun ei tullut tästä taistelusta selviä ja selkeästi näkyviä fyysisiä vammoja henkilölle avustaja (tai opettaja). Pelottaa. En näe ilman rillejä mitään... Jos ne hajoavat, edessä on tonnin tikki, niin sanotusti. Eikä se tonni kulu Pradan tai Björn Borgin ymHs kehyksiin, pelkästään lähes niihin linsseihin niissä helevat rilleissä. Niin, mutta...

Ai niin, se ekosysteemijuttu ja ympän tunti... Kolme ns. nohevinta hoitivat annetun ekokeleensysteemiasian ihan itsenäisesti. Kolme(toista)vähemmän nohevinta eivät takuulla ole koskaan kyseisestä käsitteestä kuulleetkaan. Kolme (näistä em.) ei koskaan ehtinyt olla oppitunnilla. Kolmella oli muita menoja; asia toki opetettiin vielä erikseen netissä!
Joku ei ole ekosysteemistä kuullutkaan.
Jonkun ekosysteemi on aika tavalla suppeampi kuin toisen, mietiskelen siinä välkällä.

 Käväisen tätä pohtiessani äkkiä veskissä. Ihmisellä on pakottavia tarpeita. Minttu-Meredith odotteleekin jo opehuoneen oven ulkopuolella. Ei voi mennä välkälle; kovat kuukautiskivut. Oooookoooo. Terkalle, särkylääkettä ehkä...

Matikkaa ja hissaakin oli. En jaksa niistä muuta kuin kyssärin paljonko on 9 kertaa 7? Eihän sitä tarvikaan muistaa. Ja Leonardo oli muuten homo. Pääasia toki.

Iltapäivällä eräs vanhempi, joka ei ole ollut missään tekemisissä lapsensa tai luokkani kanssa  kyseenalaistaa heliosentrisen maailmankuvani luettuaan koealuetiedot Wilmassa. Opetan siis kyseenalaisia asioita, joita "ei ole pystytty todistamaan". Kotona (noin 19 aikaan) kyseisen vanhemman velipoika ottaa puhelimitse yhteyttä; Ensti-veljellä on diagnosoitu skitsofrenia puoli vuotta sitten, nyt on lääkitys ja arkielämä hakusessa... Ex-vaimon kanssa välit täysin jäissä. Oppilas Kerttu-Mariska ehkä on vähän oireillut? Äiti ei halunnut ottaa opeen yhteyttä, ihan poikki...

Niin kohta minäkin.

Mutta nou hätä.

Sehän on vain MINUN riittämättömyyttäni.


Erilaisuushan on rikkautta. Miltei automaattisesti; ellei sitä viimeistään nyt ole tajuttu, aletaan tajuttamaan.

Milloin tavallisuus, keskinkertaisuus, tavalliset ihmisen toiveet ja tarpeet olisivatkin rikkautta?

Milloin "tavallisuus" olisi ihan ok, kelvollinen ja jopa hyvä, terve alusta kehittymiselle, kehittämiselle, ihmisyydelle?

Kohdusta koulutien kautta kuolinhetkeen, kännykkä kätöseen kiinnittyneenä.

Olen ajastani jälkeen jäänyt. Notdiginatiivi.

Tämä kirjoitukseni varmasti saa kirkasotsaiset, ajan hermolla muodikkaasti olevat edistystä hehkuvat digitalisaatiotyypit hermostumaan - siitä vaan...

Nämä kännykät koulussa on siis asiani otsake.

Opetushallitus käsittämättömän suuressa viisaudessaan on ohjeistanut kouluja siitä, että oppilailta ei voi kieltää kännykän käyttöä välituntisin. Hirrrrvittävän hienoa yksilönvapauden kunnioittamista, gloriaa siitä.

Teen pienen välikysymyksen.
Moniko OPH:n älynväläysten nikkaroija on töissä meillä kouluissa, ns. ruohonjuuritasolla tässä elämänkoulussa?

Ihmettelen suuresti, mitä taivaanrantoja hipovaa tavoitetta tämä(kin) ohjeistus kurkottelee.

Viimeisen kuukauden aikana "Liikkuva koulu" -idea on selkeästi vähentynyt koulumme välitunneilla. Liikuntaa pitäisi lisätä koulupäiviin, kuulemma. Mutta onko silmien liikuttaminen kännykän ruudulla liikuntaa? Hienomotoriikka tosin tietty kehittyy viestejä rustatessa...

Päivittäin koulussa ratkotaan oppilaiden WhatsApp-ryhmissä ilmenneitä asiattomuuksia ja riitoja.
Lähes päivittäin myös kuulen, kuinka Helli-Henteri tai Vili-Henriikka oli viestitellyt ryhmään vielä 3.20 yöllä..Aamulla silmät ristissä kahdeksalta kouluun.

Pokemoneja jahdataan ja niiden munia kuoriudutetaan lähes 24/7. Nimimerkillä Kokemusta on, leirikoulussa hevon jeerassakin (maastoyöretki) niitä pyydysteltiin ja munitutettiin, niin vaelluksella kuin yömyöhäänkin pitkin kankaita ravaamalla.
Youtubesta löytyy kaikennäköistä ala- ja yläkintyylistä videoitua vitsiä, joita voi huudatella äänen kera keskellä yötä toisten nukkumisyrityksiä häiriten.
Toisten /jopa alastomia) peppuja voi onnistua kuvaamaan ja lähettelemään kuvia ympäriinsä niitä kommentoiden.
Hintiksi voi haukkua, tietty, myös, ja muita alapään juttuja lähetellä kontaktitarkoituksessa viestinä.
Kyse on siis ala-asteikäisistä.

Nämä ala-asteikäisethän toki ovat jo kypsiä ymmärtämään some-etiketin. Heillä on OIKEUS, sanoo opetushallitus.

Velvollisuuksiapa heille ei enää sitten mahdukaan.
Oikeuksia riittää kyllä. Onhan viisivuotiaallakin oikeus kaupassa päättää, mitä haluaa sillä viikolla syödä. Aikuinen kunnioittakoon näitä lapsen "oikeuksia"; toki hän, viisivuotias jo, on kypsä analysoimaan päätöksiään ja niiden seurauksia ilman aikuisen ohjeistusta ja valvontaa!
Rengiksi tarkoitetusta on tullutkin isäntä, ja ihan valtiovallan hyväksynnällä...

Hieman oudoksi tämän kokonaistilanteen tekee se, että vanhempainilloissa olemme jo vuosia sopineet siitä, että kännyköitä ei turhaan käytetä kouluaikana. Niistä kun on oppitunneilla ja vapaa-aikanakin ollut kaikenlaisia koulupäivään heijastuvia häiriöitä, joita on jouduttu selvittelemään.

Nytpä emme enää saa yhteisvastuullisesti aikuisina tällaisesta arjen asiasta edes neuvotella.
Opetushallitus sanelee.
Eivät kasvattajat kentällä.

Rupean minäkin riekkumaan välitunnit somessa.
Olkaahan kuulolla.

Ilmiöt, digihommelit, hiukan rasismia...

Helou.


Nythän on taas laskeuduttu sen kuuluisan sorvin äärelle.

Ilmiöitä kehiin siis.
Aivan älyttömän hienoa, että jotkut viisaat ovat vih-doin-kin päättäneet, että ilmiö nimeltä elämä pitää pilkkoa palasiksi ja kirjoittaa hienosti auki. Jotta hitaampikin ymmärtäisi ko. ilmiöiden äärettömän tärkeyden.

Siinäpä sitten metsässä metsästetään jotain "ilmiöitä" opetukseen. Kauhea poru siitä, mikä mahtaa olla ILMIÖ. Äärettömän hienoja ylihiusrajan spekulaatioita. Kunnianhimoisia skenaarioita.
Ihan skeidaa.

Mielestäni nimenomaan ilmiö nimeltä elämä on kaiken alku ja juuri. Eikös kaikki oppiminen tähtää elämään oppimista varten?

Voin kertoa ilmiöstä "leirikoulu".
Sellainen pikkuinen sirpaleilmiö. Hehe.

Meidän opettajien pitää täytellä lomakkeita, joissa eritellään "leirikoulun tiedolliset, taidolliset ja elämykselliset" (ennen vanhaan ainakin) tavoitteet. Hienoa sanahelinää jälleen kerran.
Mutta se, mitä oikeasti opimme leirikoulussa, on kokonaisuutena mitä suunnattomin ILMIÖ.

Olimme leirikoulussa viime viikolla neljä päivää.

Mitä opimme?

No mm.:
- Kala ei käy kiinni, mikäli rannalla metelöidään tai järveen pissitään. Järvellä kaikuu.
- Syyskuun puolessa välissä yöt ovat kylmiä, pipo ja hanskat tarpeen yöpyessä teltassa.  
  Makuupussikin olisi hyvä muistaa.
- Yöuni raittiissa ilmassa tuntuu virkistävältä. JOS saa nukuttua.
- 8,5 kilometriä maastossa tuntuu pitkältä matkalta, mutta ei ollutkaan niin pitkä kuin kuviteltiin.
- Ulkohyysikässäkin voi tarpeensa tehdä. Myös sen isomman. Varavessapaperi omassa taskussa ei ole  lainkaan paha homma.
- Pokemoneja löytyy yllättävistä paikoista. Todellakin.
- Pokemunien kuoriutumista voi nopeuttaa juoksemalla pitkin kankaita yöaikaan älämölön kera.
- Kaminaa ei voi olla puolijoukkueteltassa riehuntavaaran takia. Onneksi oli sen verran lämmin, ettei kaminaa ja/tai palokuntaa tarvittu.
- Puolukoita oli älyttömästi, maistuivat hyviltä. Variksenmarja ei ole sama kuin mustikka.
- Palleroporonjäkälää kasvaa myös Keski-Suomessa, samoin naavaakin kuusten oksilta havaittiin.
- Uimashortseilla EI voi uida uimahallissa. Ei. Epistä.
- 50 vuotta sitten joku todella asui keskellä-ei-mitään, ja hevospelillä kuljettiin. Herra isä...
- Sooloilijoita ei hyvällä katsota, yhteispelillä mennään. Ellei, pikkutappeluita.
- Ruoka on hyvää, kunhan se ei ole kouluruokaa, eikä sitä tarvitse itse valmistaa... ja on jälkiruokaa...
- Hirvikärpäset valitsevat jostain syystä vain tietyt uhrit... syy?
- Kuukautiset saattavat alkaa juuri vääränä ajankohtana.
- Ällö-dödö voittaa kyllä kakanhajun - mutta täyttää epämiellyttävästi hengitystiet.
- Avaimet on syytä pitää tallessa.
- Äitiä ja isää saattaa tulla ikävä. Onneksi ope on paikalla.
- Kaverilla voi olla hauskaa, vaikka itsellä ei niin kiinostaisikaan.
- Kanootti kaatuu, ellei pysyttele sen keskellä istumassa meloessaan. Nopeus ei ole valttia ja mela
   täytyy puhdistaa lopuksi.
- Saunassa ei enää välttämättä tarvitse bongata Pokemoneja tai huudattaa musiikkia, aikuiset saattavat vetää herneen nenuun jo siinä vaiheessa...ja osa luokkakavereista myös.
- Puhelin on kätevä viestittelyväline. Myös siinä tapauksessa, että viestin vastaanottaja on kahden metrin päässä viestin lähettäjästä. Myös törkyviestejä voi lähetellä. Diginatiivit, you know.
- Ei ehkä olisi kannattanutkaan hännystellä kaveria.
- Rikkalapio ja -harja on tarkoitettu siivousta varten. Miten sitä käytetään kyseiseen tarkoitukseen...

Että pilputaanpa palasiksi nyt tämäkin leirikoulu, Mitäpä hienoja tavoitteita oli ja miten niihin päästiin ja niin hiton edelleen.
Päätavoitteena oli, että päästään ehjinä takaisin ja jotain kokemustakin jää.
Siinä onnistuttiin.

Uskallan kuitenkin lyödä vetoa, että lapset oppivat äärettömästi paljon enemmän kuin ehjänä takaisin tulon. Oppivat elämästä. Vastuunkantoa, itsenäisyyttä, ryhmätyötä, välittämistä ja toisesta huolehtimista, jakamista, sietämistä, jaksamista.
Hyvä niin.

Tästäpä loikka digihommeleihin,..
Olen saanut eri foorumeilla lekaa päähäni ilmaistuani kantani puhelimien käytöstä koulussa.
Edelleen olen sitä mieltä, että lapsilla on ruutuaikaa tarpeeksi koulupäivän ulkopuolella eikä näin ollen koulussa enää tarvi kännyköitä räpläillä välituntienkaan aikana.
Kännyköistä oli haittaa myös leirikoulussamme; ruutu veti puoleensa jopa saunomisen aikana.
Uskomatonta.
Hiljaiseksi vetää.
Tätä menoa lapsemme eivät enää kohta kykene muuhun kuin virtuaalikanssakäymiseen...
Ei enää tunnisteta toisen tunteita tai kehonkielen kertomaa - ei ole avaimia siihen, ei kokemuksia.

Pelottavaa.


Ja sitten se rasismi .Lyhyesti.

Nyt olen tässä parisen vuotta seuraillut tätä Suomen ja Euroopankin tilannetta.
Some-foorumeilla taistelevat "suvakit" ja "rasistit".
Ihan ääliöhommaa.
Pitäisikö hiukan tarkentaa käsitettä "rasismi"?

Rasismia ei ole olla huolissaan omasta ja kaiken ikäisten kanssakansalaisten turvallisuudesta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta omassa maassaan. Rasismia ei ole olla peloissaan tai huolissaan maamme tilanteesta ylipäätään.

Rasismin käsite on saavuttanut oudot mittasuhteet.
Epäilen ja kyseenalaistan, epäilen ehkä kaikkien kansojen ja uskontojen auvoista yhteiseloa lintukodossa -  olenko siis rasisti?
Nykymittapuun mukaan mitä ilmeisimmin ja hyvinkin suorasukaisesti KYLLÄ.

No, en kyllä ole.
Kannattaisi aika monenkin tarkistella itsekseen tuota rasismin määritelmää.
Aikamoisiin mittasuhteisiin tämä nykyinen rasismin määritelmä yltänyt.
Jokainen poikkeava mielipide tuntuu olevan "rasismia" - suuntaan tai toiseen.
Huh huh.

Järki hoi! Äly, älä jätä!

Ilmiö nimeltä "elämä" on aika moniulotteinen?

O niin kuin oikeudellistuminen - tai oikeudellisuus

Jahas.

Sorvin äärellä taas.
Maltoinkin olla huutelematta asioista jopa miltei viisi kuukautta. Oli energiatasot alhaalla. Ei hotsittanut. Ihan kanttuvei kaikesta sälästä, uusi OPS mukaan lukien. Kesällä pinosin halkoja, olin heinätöissä ja keräsin herukoita sen minkä ehdin, lapsuudenkodissani. Luin ainakin 60 kirjaa siinä sivussa (ei mikään ansio; lukeminen kielii laiskuudesta minun saamani kasvatuksen mukaan...). "Korjasin"erään oikuttelevan oven kahvan ja lukon muutamaan otteeseen; kokeilemalla oppii. Ekan kahvan purku- ja kokoamisurakan jälkeen olin näpit ja naama vanhassa rasvassa, mutta onnellinen, kun kahva pelitti eikä enää jäänyt käteen!

 Pelittihän se, päivän.
Ei kun uusiksi purku- ja kokoamisurakka. Kolmeen kertaan. Onnistui kumminkin lopulta.
Vesipumppukin rupesi hittoilemaan. Velipojan kanssa pistettiin sekin palasiksi... Vika löytyi, mutta ei osattu korjata. Ihan käsi päässä. Onneksi oli varapumppu. Joskin sekin piti korjata käyttökuntoon. Siinä onnistuttiin.Niittokoneeseen tilasin uuden terän, velipoika sen raapaisi paikoilleen ja a vot, johan leikkasi taas.

Että sellaista tekemisterapiaa. Arjen aivotyötä. Että jaksaa taas "palkka"työtä. Kutsumusammattia.

Maailma vaan on menossa ihan oudoksi. Ei kohtaa minun arvomaailmaani.
Ehkä olen vanha. Vaihdevuodetko lie puskemassa päälle?
Joka tapauksessa ärsyttää. Ihan sikana.

Muutama päivä sitten otsikoitiin opettajasta, joka oli "keksinyt" keinon hillitä luokan elämöintiä asettamalla sekuntikellon dokumenttikameraan nähtäväksi koko luokalle. Kuinka monta(kymmentä)sekuntia metelöinti kestää, on pois koko luokan välituntiajasta. Oli tehonnut. Mutta.

Hirvittävä kollektiivinen rangaistus, josta nyt puhuu suurin piirtein koko Suomi. Tällainen ammattitaidoton nihilisti, mitään muilla keinoin aikaansaamaton opettaja pitäisi laittaa viralta. Kypsymätön, ei mitään auktoriteettia. Totta kai opettajan pitäisi "kyetä opettamaan niin innostavasti, ettei kenelläkään olisi tarvetta häiriköintiin, vaan kaikki olisivat kybällä mukana". Ihan opettajasta kiinni siis, tämäkin, jee.

Tunnustan heti. Valituksia kehiin vaan. Olen hiippaillut työurallani laittomuuksien poluilla; olen kokeillut kaikenlaista porkkanaa ja keppiä luokan työrauhan edistämiseksi. Käsitteenä kollektiivinen rangaistus ei mahdu minunkaan oikeustajuuni - mutta joskus sekin voi olla toimiva. Opettajan vain pitää tehdä päätöksiä hyvinkin intuitiolla, nopeasti hetkessä, kuitenkin luokkansa tuntien; mikä tehoaa/ei tehoa tähän porukkaan.

Kyseisen kellotustapauksen keskustelun kommenteissa joku tuumasi, että aikuinen on vastuussa (muun muassa) siitä työrauhasta.koululuokassa.

Höpö höpö. Koulu ja koululuokka on pienoisyhteiskunta. Jokaisen tulisi kasvaa vastuuseen omista toimistaan ja kantaa vastuuta myös toisista, kuten luokkatovereista. Sitä se opettajakin siellä yrittää tehdä; ohjata vastuuseen ja välittämiseen. Joskus hätä ei lue lakia, ja toimet saattavat tuntua radikaaleilta.
Kuinkas ollakaan vaan, sekuntikellotapauksesta puhuimme omassa kuutosluokassani. Oppilaat olivat enemmistönä sitä mieltä, että "hyvä konsti; häiritsevät näkevät, kuinka paljon työaikaa kuluu hölötykseen ja sen hillitsemiseen".  Kellokonsti ei todellakaan ole mikään uusi keksintö, mutta nyt se on tapetilla "laittomuutensa" vuoksi. Keskustelun kommenteissa eräs huoltaja totesi, että "hänen poikansa lähtee tunnilta välkälle, kun kello soi ja se siitä".
Ei muuten mene näin. Minuuttiaikataululla ei mennä koulumaailmassa tässä välitunti/tuntiasiassakaan. Kovin on hassunkurista, että ollaan huutamassa "oppilaan oikeutta opetukseen" - mutta käytännössä arvioidaankin se oppilaan välituntioikeus oppimista ja opetusta tärkeämmäksi - vaikka tunnilla ei oppilas olisi nimeksikään oppimiseen kuuluvia töitä tehnyt?
Ja se koulutunnin 60 minuuttia sisältää vähintään 45 min. opetusta ja oppimista. Välitunti on nykyisin aika joustava käsite.

Mutta väliäkö tuolla, arjen keskustelulla. Oppilaiden kanssa tai ilman.

KoulumaailmaKIN  on niin oikeudellistunut, kuulemma.
Kaiken toiminnan on täytettävä lakipykälät. Terve järki on tapettu.
Tuntuu, että tässä opettajana pitäisi päivät pitkät tutkiskella lakipykäliä, ennen kuin uskaltautuu päivittäistä urakkaansa suorittamaan ja kiivastahtisessa arjessa etenemään.

Toinen mahtava esimerkki tästä ns. oikeudellistumisesta on kännykkä koulussa. Opetushallituksen ohjeistuksen mukaan oppilaalta ei voi kieltää kännykän käyttämistä välitunneilla.
Hienoa. Taputuksia tällekin.

Olen saanut turpiini muutamilla keskustelufoorumeilla kerrottuani, että meidän luokassamme puhelimet otetaan aamulla "parkkiin". Niitä voi käyttää opiskelussa tai muutoin tarvittaessa, mutta ainakaan eivät ole häiritsemässä oppitunteja. Kuten olivat ennen päätöstä pistää älyluurit säilöön koulupäivän ajaksi. Siellähän piippaili yksi jos toinenkin puhelin, whatsapp-ryhmien viestejä ynnä muuta pikku ajanvietettä keskellä oppituntia. Haittaa noista vempaimista on muutoinkin koulussa jaksamiselle; iskät ja äidit vannovat kautta kiven ja kannon, että Henna-Pellervo menee nukkumaan klo 21 viimeistään. Ja mitään mene; siellä roikkuu H-P somessa yhteentoista asti illalla, ainakin. Myönnettykin on. Mutta kun petiin on mukamas kellahdettu ja jopa peitelty, se kai tarkoittaa, että "nukutaan". Hehheh.

Olen siis laittomuuksia piruuttani ja/tai ammattitaidottomuuteni vuoksi harrastava ope. Unohtanut kokonaan, että oppilailla on oikeuksia.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että vanhempainillassa taas tänä alkavana kouluvuonna keskustelimme kännyköistä koulussa. Kerroin vanhemmille, että oppilailta ei voi kieltää kännykän käyttämistä välitunneilla (OPH:n ohjeistus). Puhutaan siis alakoulusta.

Vanhemmat olivat yksimielisesti (17 paikalla, neljä poissa) sitä mieltä, että kerättäköön kännykät koulupäivän ajaksi; tarvittaessa voi toki käyttää. Eivät lämmenneet edes ajatukselle kännyköistä välitunnilla; vanhempien mielestä penskoilla on jo muutenkin liikaa ruutuaikaa, ja liikkuakin saisi enemmän!
Iso peukku näille vanhemmille!

Vanhemmat myös ihmettelivät syvästi, etteikö HEILLÄ ole mitään sanomista tällaisiin ohjeistuksiin; jos HE ovat tätä mieltä, pitääkö heidän olla "turpa kiinni" sen takia, että OPH "ohjeistaa" ja "pykälöittää"?  Jopa järjettömiin asti? Koulun ja kodin tärkeästä yhteistyöstäkin tuli samaan syssyyn puhetta, miksiköhän...

Pikku purkautuminen.
Mutta eipä huolta, tulivuori vasta heräilee.

Kohta leirikouluun!

(PS .Laittomasti varat hankittu, tietysti! Eikä veroakaan meinata maksaa. Repikää siitä.)

Energistä syksyä!

Moniammatillinen yhteistyö, mahtavaa!

Pääsiäisestä päästiin...

Jahas...verkostopalaveriin.

Moniammatillinen yhteistyöhän on päivän sana.
Se se vain, että itse kun sitä yrittäisi tehdä, joku toinen taho ei taho.

Mitäs se meillä se moniammatillinen verkosto koulussa sitten kattaa?
Riippuu tilanteesta. Minimissään opettajan ja erityisopettajan. Maksimissaan rehtorin, opettajan/opettajat, erityisopettajan, koulupsykologin ja -kuraattorin, kouluterveydenhoitajan, sosiaalitoimen puolelta sosiaalityöntekijän/-tekijöitä ja/tai psykologin, lastenpsykiatrin, lastenpsykiatrian sairaanhoitajan, lääkehoitajan, toiminta-tms.terapeutin, kenties ehkä virkaholhoojan... Plus tietysti vanhemman/vanhemmat. Lisätkää toki, jos jäi joitakuita puuttumaan.

Kun tällainen verkosto minimissään kokoontuu, onnistuu vielä ookoo. Aikataulutushan toki  näihin ns. palavereihin yleensä sanellaan sieltä "erityisammatilliselta" toimijapuolelta. Nämähän ovat toki jes nämä palaverit, ja ope ehkä avautuisikin hieman - jos nyt uskaltaa mistään enää puhua. Kun eihän sitä saisi puhua nimillä kenestäkään "asiakkaasta" (=oppilas). Yleisohjeena kai on, että "oppimiseen liittyvistä asioista" voi puhua...

Aika yleisluonteinen ohje - kuka sen mitenkin sitten käsittää. Mielestäni oppimiseen liittyviä asioita ei voi erottaa joksikin omaksi tyhjiökseen, jota pelkästään koulussa yritetään täytellä. Oppimista edesauttavat tai jarruttavat niin psyykkiset, fyysiset, sosiaaliset kuin emotionaalisetkin tekijät. Ihminen on kokonaisuus. Oppimista ei voi tonkia pelkästään kognitiivisia muuttujia tarkastelemalla. Mietipä ihan ite, aattelepa omalle kohalles, aikuinen.

Muisti saattaapi pätkiä, jos ei ole kunnolla nukkunut tai syönyt viikkoon. Avioliitto voi olla tullut tiensä päähän, mutta kulisseja sen kun pidetään yllä kasvojen säilyttämiseksi. Töissä looginen ajattelu takkuilee, jos huolivuoren valloittamiseen ei oikein riitäkään "happea". Pinna on ehkä kiristynyt moninaisista syistä. Ruvetaanko siinä vellomaan muistikapasiteetin suorituskykyä tai mahdollista tarkkaavuuden tai toiminnanohjauksen häiriötä heti kättelyssä mahdollista ongelmaa kartoitettaessa? Ehkäpä ihan sellaisia oikeita neurologisia ongelmia? Altzheimerko? Laskepa jouhevasti 243 kertaa 578 jaettuna neljällä plus 517 ja ota siitä 20 % ja vähennä tuloksesta viisi. Onnistuuko? Joopa, Altzheimeri on meikäläisellä ihahhaa pölvästi... MUTTA.

Oppimiseen ja suorituskykyyn vaikuttavat monet tekijät sekä sinällään että samanaikaisesti.

Opettajana pähkäilen ihan jokapäiväisesti tätä psyko-fyysis-sosioemotionaalista kokonaisuutta nimeltä ihminen...

Johan se kiukuksi pistää, jos näissä ns. moniammatillisissa verkostopalavereissa minun ihmis- ja oppilaantuntemustani pistetäänkin halvalla. Täyttelen ehkä ensin vuositolkulla samasta oppilaasta kaikennäköisiä seurantalomakkeita, joilla yritetään pyydystää jokin diagnoosi, yleensä ADHD ensimmäisenä. Paljolta säästyttäisiin, jos uskottaisiin sen paljon nähneen ja kokeneen opettajan "hytinään"; tämä ei nyt vain ole ADHD eikä ADD:kaan sen puoleen. Jos opettaja tuntee "persnahassaan", että jossain muualla on se tonkimisen paikka, kuunneltaisiin häntä. Mutta ei.
Sehän on kai jonkun muun ammattitaidosta sitten pois?

Palaveerataan ja palaveerataan. Kierretään ongelmia loppupelissä kuin kissa kuumaa puuroa, ei uskaltauduta haukkaamaan. Ettei kenenkään yksityisyyttä loukattaisi vaan?

Opettaja, joka on tutustunut perheeseen, joka on keskusteluyhteydessä oppilaan kotiin lähes päivittäin, tietää paljon oppilaan taustoista ja tätä kenties kuormittavista asioista koulun ULKOPUOLELLAKIN, ja yrittää tuoda tuntemustaan näissä palavereissa esiin. Jes.

Tässäpä dramatisoitu esimerkkikeskustelu moniammatillisessa verkostopalaverissa:

Erityisasiantuntija 1:"Puhumme nyt Verneri-Vilijonkan KOULUNKÄYNNISTÄ; mites koulussa nyt on mennyt? Oppimiseen liittyviä pulmia ei siis suoranaisesti ilmeisesti ole?" (Mahtavaa, ehkä ne nyt uskovat jo viimein, olenhan sanonut tätä jo kolmisen vuotta..., tuumin ja vastaan:)

Asiaa tuntematon (ope): " Juu, ei ole kyllä. Mielestäni ongelmaa on enemmänkin siellä sosioemotionaalisella puolella. Kun on tällaista impulsiivisuutta ja...agg-"

Erityisasiantuntija 7: "Mitä teillä koulussa on kokeiltu? Onko dynair-tyynyä? Sermejä? Istumapaikka lähellä opea?"

Asiaa tuntematon (edelleen ope): " Ei, kun tää ei nyt ole sellainen juttu, ei ole oppitunneilla sellaista levotto-"

Jokin asiantuntija: "Onko ennakoitu tilanteet? Pilkottu oppimisasiat? Määritelty siirtymätilanteet?  Kuunneltu lasta? JOKA PÄIVÄ pitäisi olla aikaa kuunnella lasta!! Pitäisi olla aikuisena läsnä lapselle!"

Asiaa tuntematon ope: "Kyllä on yritetty, mutta kun siellä luokassa on kahdeksan muutakin erityislasta, joita-"

Erityiserityisasiantuntija: "Nyt puhutaan VERNERI-VILIJONKASTA, EI niistä MUISTA!"

Asiaa tuntematon: "Niin, niin, mutta kun se luokkaKIN on yhteisö, ryhmä, jossa on niin V-V kuin ne muutkin...Että eikös teiltä niin kuin apua saisi, kun tuntuu, että tarvitsisi lapsi jotain ammattiapua, että jokin siellä vaivaa sisimmässä. Pitäisi saada jotenkin lapsesta ulos jotain.."

Asianasiantuntija (Ollut tähän asti puoli tuntia hiljaa, pukahtamatta yhtään mitään): " EI lapsesta kaiveta mitään, ei ei ei!!! Eikä mikään terapia ole tuloksellista, jos muut olosuhteet eivät ole kunnossa!!"

Täysin toope (minä, ope, edelleen): " Juu, mutta te painotatte, että lasta pitäisi "kuunnella" ja "jutella" - mutta ei saisi "kaivella" - vaikka lasta selvästi rasittaa jokin... Ja lapsi ei vain halua avautua. Eikös sitä jonkinlaista terapiaa tai "tunnetreenausta"-

Asianasiantuntija. "SE EI OLE TREENAUSTA, ei näitä niin vain treenailla!"

Toope jatkaa: " Sori väärä sanavalinta (minusta sana ei ole väärä, treenataanhan monia muitakin taitoja kuin tunnetaitoja), mutta jos kuitenkin jotain sellaista "kuntouttavaa toimintaa", jotta saataisiin V-V hiukan avautumaan, että voitaisiin niitä kotiasioitakin sitten paremmin ehkä käsitel-"

Asiantuntija2: "On täällä kyllä kokeiltu paitsi ei olla kokeiltu, kun ei ne vanhemmat..."

Ope-toope: " No, oletteko TE puhuneet tämän LAPSEN kanssa näistä asioista? Montako kertaa?? Mistä, ; tarkalleen ottaen? Siis O-LET-TE-KO puhuneet???"

Luova tauko. Kaikki asiantuntijat ja erityisasiantuntijat avustajineen vain tuijottavat suu todellakin auki.
Tämän moniammatillisen verkostopalaverin tarkoituksena oli ilmeisesti vain sälyttää paitsi opetus- ja kasvatus, myös mahdollinen terapointi ja kuntoutustyö koululle. Käytännössä opettajalle. JA vanhemmille.  Hatuttaa. Ei kukkatätihatuta, kumminkaan....

Nyt vaan sylettää, koska itse on tehnyt ja tallonut, myös vanhemmat mukana - ja nämä viinerin talikkaiset eivät pelaa yhtään messissä.

Mie ritisoin ja lujaa. Mikä moniammatillisuus ja verkostoituminen niin kuin oikeasti??? Missä apu ja mihin, kenelle?

Tästä verkostoitumisesta tulee väkisinkin mieleen hämähäkki, joka kyttää siellä verkon keskellä - että ollaanko verkostoiduttu...

??

I hate Mondays...

Kyllä nämä maanantait ovat koettelemuksia.

Sekin vähä aivokapasiteetti, mitä vielä jäljellä on, törmää maanantaisin aamukahdeksaksi töihin mennessä sisäilmaan, jota voisi silpoa harvemmaksi jollain haravalla. Kas, ilmastointi kun ei ole toiminnassa viikonloppuisin ja sähähtää hoonaamaan vasta maanantaiaamuna. Kun astuu sisään koulurakennukseen, silmät tuntuvat kuivuvan saman tien päähän ja poskiontelot huutavat hoosiannaa. Aina maanantaisin, pitkä päivä vielä kun on, korvakäytävät ja silmät kutiavat puolen päivän jälkeen, hetkellisiä huimauksen tuntemuksia on, ja ajatukset tuntuvat kummasti puuroutuvan. Yhden jälkeen iltapäivällä poskiontelot tuntuvat kuivuvan kokoon, ja samaan syssyyn alkaa nenästä vuotaa yllättäen kirkasta "nestettä". Räkää se ei ole... Kolmen aikaan tuntuu jo, että aivot ovat totaalisesti narikassa.

Ja herranterttuset, lapsukaiset, hekin, ovat kuin päättömät kanat lentoon lähdössä. Lennellään sokkona, suuntaa ei mihinkään. Kauhea älämölö. Ja kaikenlaista on sattunut viikonloppuna - mikä vaikuttaa tähän maanantaihin ja ehkä (luultavasti) koko tulevaan viikkoon.

Suruakin oli tänään luokassa, ja itku tuli opeltakin...  Elämään mahtuu ikäviä ja haavoittavia asioita liiankin kanssa, tuntuu joskus - eikä meillä aikuisilla ole aina mahdollisuutta vaikuttaa näihin lapsen elämän tapahtumiin etukäteen. Elämä opettaa... Eihän se muuten elämää olisikaan. Mutta näitä ei voi sivuuttaa, niihin on jotenkin tartuttava. Surukin, kohdattava. Toivoisi vain, että ei kovin kipeitä kokemuksia tarvitsisi lasten kokea kovin nuorena.

Tänään oli vielä muutoinkin erityisen erityinen päivä. Sinänsä leppoisa (?!) ajatus kummiluokan, kakkosluokkalaisia, kanssa aspaskarrella pääsiäishommeleita. Homma sujui loppupelissä ihan okei. Saatiin ikkunakoristeita aikaiseksi (tosin siinä oli huolella pitänyt tuumailla, minkälaisia - noidat eivät ole "okei" jollekin perheelle, "pääsiäismunat" taas ruttoa toiselle perheelle, joku ei vietä pääsiäistä ollenkaan...). Isommat ohjasivat hienosti pienempiä, ja tekemisen iloa oli hektisesti. Muutama mattoveitsikin oli työvälineenä.

No siinäpä eräs oppilaani tuli aamuiselta hampilekurikäynniltään ja ojensi opelle listan seuraavista oppilaiden käyntiajoista. Siunaantuipa niitä seitsemän siihen päivään. Oppilaat yleensä itse muistavat (ja tässäkin tapauksessa tiesivät itse) aikansa, mutta tämä kummiluokan kanssa yhteinen askartelu-/ruokailu-/ulkoliikuntaparituntinen hiukan sekoittivat muisteja ja koko pakkaa.

Puhelimeni on yleensä koulupäivän aikana äänettömällä. Siinäpä sitten kesken askartelujen ja mattoveitsellä leikkaamisien hokaan, että hammashoitolasta on soitettu. Oppilaiden 10.15 ja 10.30 ja 11.00  ajat vielä muistin, mutta sitten leikkasi kiinni ihan täpöillä - myös oppilailla. Viisi puhelua hammashoitolasta (samassa rakennuksessa, samassa kerroksessa luokkani kanssa, välimatkaa noin kaksikymmentäviisi metriä) puolen tunnin sisällä. Yhdellä oppilaalla oli aika 11.15 ja olimme ehtineet ulos pihalle. 11.16 hammashoitola oli yrittänyt soittaa. Meikä honaa tämän 11.20 ja lähtee etsimään oppilasta kesken kirkonrotta-leikin. Totta kai oppilas oli tuossa vilinässä unohtanut. SAMOIN opettaja - jonka tehtävä ei kylläkään ole muistaa seitsemän, kahdeksan oppilaan hammaslääkäriaikoja kesken kaiken muun hommansa, josta se mukapalkka maksetaan!!!

Jumankekka, että kiehuin. Nämä maanantait ovat muutenkin kuin vieraalta planeetalta. Varsinkin tämä surullinen maanantai. Ja sitten se keleen puhelin hälyttelee kesken toiminnan jotain keleen hammaslääkäriaikoja! On se helekuta, open ammatti on paitsi ruokalan tätejä, myös hammaslääkärin vaivatonta toimintaa edesauttava ja palveleva. Ei suinkaan toisin päin, koskaan.

Klo 12.45 tuli viimeinen, myöhässä mennyt hammaslääkäriltä ja käskytti vielä yhtä "aikansa unohtanutta" menemään lekurille. "Aikansa unohtanut" sanoi, että aikaa on vaihdettu, koska hän oli edellisen viikon lomalla hiukkasen kaukana. Soitin vanhemmalle, joka sanoi, että laitapa se lapsi nyt sitten sinne kysymään, että mikä, missä ja miksi. No siitäkin ehdittiin soitella jo hammashoitolasta puhelimeen, kun kyseinen lapsi ei kymmenen minuutin sisällä ehtinyt juosta sinne hampilekurille. No, sitten kun ehti, ei kukaan tullut avaamaan ovea. Yritti kolme kertaa vajaan 45 minuutin aikana. Viimeisen yrityksen jälkeen kohta ilmestyi neiti hammaslääkäri itse luokan oven taakse hoitajineen. "Nut pitais olla tama Hämppa-Värnerii, miks han ei olla tulla??? Ja sit Arno-Anteri han kansa pita tula. Sina ei vasta puhelimeen!". Eli viela nama kaks yllimaraista tahan aamula samaani listan.

Helekuta, se on hyvää tämä hammashoito nykyään. Puolet oppilaista käy oikomishoidossa kaupunginsairaalan hammashoitolassa. Samaan aikaan heidän hammaskalustoaan tarkistellaan koulun hoitolassa parin, kolmen kuukauden välein, tuntuu siltä. Jonkinlaista ihme päällekkäisyyttä taas. Oikojat oikovat, koulun hoitola tsekkailee reikiintymiset, viesti ei kulje näiden välillä???  Parhaassa tapauksessa penska käy kolme kertaa päivän aikana hammaslääkärissä; aamulla kaupunginsairaalassa jokin rautojen pohja-asennus, puoliltapäivin jokin säännöllinen reikätsekkaus koulun hoitolassa, ja iltapäivällä takaisin kaupungin hammashoitolaan johonkin rautojen edelleenasennusoperaatioon. JUMA. Kiittimet ristiin, että itselläni on vielä hammaskalusto suussa... ilman minkäännäköistä raudoitusta. Kummasti näitä purentavikoja(kin) on viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmaantunut. Joka toiselle.

Maanantait ovat hurlumheipäiviä ilman näitä muistettavia hammaslääkäriaikojakin. Totta kai Wilmaan tuli pari viestiä ja puhelimeen aamulla toiset pari näistä hammashoidoista (olivat vain tarkastusaikoja, ei operointeja).  Mut-ta kun mi-nun pi-täi-si tehdä tätä opehommaakin, ei vain muistaa hammasaikoja tai -oikojia.

Anteeksi vain, mutta suomensin hiukkasen hammaslääkärinaiselle. Hämppa-Verneri olla kulla kaunu soittamasa teitä summeri jo kolme kerta.  Mina ei valtamata kuule puhelinta tai ehti vasta siihen puhelimeen, koska mulla oma työ, joka ehkä hieman,pikiriikisen hektinen. Siina ola matoveitsia monta hommisa uhtaikaa, ja kaksikumenta opilasta, seka isompia eta piempia. Pita vahtia. Tanaan olla ollut kaikennakosta.  Mina kula huomaan joskus kohta eta on soitetu hammaslakarista. Muta mina ei ehti soitela takasi, te ummarra?

Voin ainoastaan hokata, että pertsileijaa, äkkiä Velu-Einari, sinun aikasi oli kolme minuuttia sitten, mene jo!! Ja rynnätä takaisin mattoveitsien ja saksien maailmaan.

Ja ennen kuin joku vetaisee jonkin rasistikortin esiin; en ole rasisti, yritän vain kertoa senkin, kuinka ei välttämättä nämä kieliasiatkaan kohtaa toisiaan tässä hurlumheissa. Tarkoitus oli vain kuvata omaa ärtymystä, turhautumista, kiirettä kyseisessä tilanteessa. Hammaslääkärimme on mainio, osaava nainen.

Muta se arsutti suunattomasti sila hetkela paivan aikana. Että helevata pitäisi muistaa ne kymmenkunta hammaslääkäriaikaa tämän kaoottisen toiminnan aikana. Anteeksi, hammashoitola. Mutta ei ihan kaikkea pysty eikä kykene. Liian hapokasta. Varsinkin maanantaisin. Varsinkin tänä maanantaina.

Ruokalan täditkin olivat jo ihan hermona, kun jouduimme sovittelemaan ruokailuaikaa tälle päivälle hieman rutiinista poikkeavaksi. Jösses sentään. Siinä taas mitään kummempaa ollut, siinäkään, hyvin onnistui ruokailu, mehän olemme ammattilaisia. Tässä kaikenmoisessa organisoinnissa.

Että.
Kyllä taas tänään tuntui siltä, kuin me opet olisimme ihan vain muita toimijoita varten. Sovitamme kaiken toimintamme muiden toimijoiden kellon tai rutiinien mukaan. Ei suinkaan koskaan toisin päin.
Grrrrr.....

Syrjintää ja erottelua?

Kyllä se on karmaisevaa epäoikeudenmukaisuutta.

Luokalla on 25 oppilasta.

Erkka on ylivertainen pituushyppääjä, ponkaisee lähes metrin pidemmälle kuin Veli-Kullervo.
Justiina-Emmeliina on tyttöjen joukossa ihan haka pikajuoksussa, harrastaakin sitä puoliammattimaisesti jo ala-asteikäisenä. Oma valmentajakin on, urheiluseurassa. Koulun pikkuruisella hiekkakentällä juostuna J-E vetaisee sellaisen ajan, että toiseksi tullut jää yli kaksi sekuntia. Lilja-Armiida ja Jenni-Mariska harrastavat jalkapalloa, jälkimmäinen ihan tosissaan.

Petrus-Paavali ja Heikki-Henteri ovat puolestaan mainioita hiihtäjiä. H-H on tänä vuonna alkanut harrastaa vielä hiihtosuunnistustakin, kun luonnossa liikkumisestakin tykkää. P-P kisailee piirikunnallisissa ja on tulevaisuuden lupaus. Verna-Vilhelmiina  ja Aino-Augustiina rinnakkaisluokalta harrastavat hiihtoa talvisin aktiivisesti, tosin eivät missään urheiluseurassa. Etenemisestä ladulla tosin näkee, että suksilla on oltu, niin jouhevaa menoa on.

Joka vuosi meilläkin pidetään tällaisia koulujenvälisiä yleisurheilu- ja hiihtokilpailuja, joihin lähetetään tietysti (mielestäni tietysti) ne parhaimmat kyseisen lajin oppilasedustajat.
Sehän on tietysti syrjintää ja eriarvoistamista, tuumaa joku. Ehkäpä rasismikorttikin voitaisiin tässä yhteydessä vetaista taas esiin? No. Meillä luokka-asteeltamme hiihtokisoihin lähetettiin Petrus-Paavali ja Verna-Vilhemiina. Erkka ilmaisi toki myös halukkuutensa, mutta hän ei ole tänä talvena hiihtänyt pätkääkään. Sukset ovat vielä mökillä varastossa. Syksyn yleisurheilukisoihin osallistuivat Erkka ja Justiina-E meidän luokaltamme, rinnakkasiluokilta Merina-Maikkis ja Outi-Anelma. Eli karsintaa piti tehdä. Kevään viestikarnevaaleihin voidaan mennä sitten koko meidän luokka porukalla kannustamaan koulumme edustajia. Onhan stadikka kävelymatkan päässä, joten kuljetuskustannuksiin ei mene rahaa.

Minusta on kiva, kun on kisoja. Itselleni tosin jäi karmeita "traumoja" ala-asteen hiihtokisoista. Siihen aikaan ne olivat ihan pakollisia koulussa, eikä kukaan kyseenalaistanut asiaa. Kisa kun kisa; joku on hyvä, joku toinen ei (siinä lajissa). Meikäläinen vanhoilla aataminaikaisilla sivakoilla (jotkut Ruotsin serkulta lyhyeksi jääneet) kokeilee vetää kuin viimeistä päivää, eikä homma etene. Sukset syynä, varmasti. En todellakaan ollut talviliikunnallinen lahjakkuus. Koulun hiihtokisoissa olin varma, että pärjäsin tosi hyvin, kun vain yksi ohitti minut.Hekoheko, eihän se niin mennyt, kun aikaa otettiin. Se yksi ohitti minut minuutilla.  Tämän hiihtohommelin lisäksi ne kädentaidotkin minulla olivat sangen puutteelliset. Käsitöissä lapasesta tuli puoliksi sukka ja päinvastoin...

 Muutamaa vuotta myöhemmin sain kyllä joululahjaksi silloiset suhteellisen edistykselliset sukset - mutta eipä se hiihtohomma vain edennyt vieläkään. Pakko oli katsoa peiliin ja hokata: en ole kummempi hiihtäjä, saatikka kilpa-sellainen. Ei olisi tullut mieleenkään vinkua haluavansa edustamaan koulua johonkin isompaan kisaan... Ei. Eikä olisi tullut mieleenkään, että Seppo-Santeri, Vellu-Petronius tai Meri-Vilhelmiinakaan olisivat kisoihin lähteneet ihan vain sen takia, että hiihtivät läpi kilpaladun 1,5 km (kahteen ja puoleen tuntiin, välillä tosin haukattiin happea hangessa maaten ja enkelinkuvia vaihtelevalla tyylillä  tehden).

 Mutta opettajat, paitsi että huomasivat nuo vähemmänvahvuuteni,  huomasivat myös minun henkilökohtaiset enemmänvahvuuteni. Osallistuin kirjoituskilpailuihin, ja voitinkin joitain. Samoin läänin kuviskisaan osallistuin, ja ihan sijoituinkin. Kävin myös runonlausuntakilpailuissa. Ei olisi tullut mieleenikään (eikä vanhempieni mieleen) ruvata ruinaamaan osallistumistani lääninmestaruuskisoihin hiihdossa.

Tänä päivänä opetan itse suomalaisessa mittakaavassa aika suuressa alakoulussa. Kaupungissa järjestetään koulujenvälisiä kisoja niin yleisurheilussa, salibandyssa, kaukalopallossa, luistelussa, koripallossa kuin hiihdossakin. Suuressa koulussa, suuressa kaupungissa ei ole yksinkertaisesti mahdollista lähettäämihinkän kisoihin KAIKKIA halukkaita. Kuka tai kuinka moni aikuinen lähtee valvomaan? Mikä taho mahtaa maksaa?  Kauanko vaikkapa pituushyppykisa kestäisi, jos kaupungin jokaisen 18 koulun jokaisen kolmos-nelosluokan oppilas osallistuu hyppelyyn? Kaksi päivää?

Meillä jokaisella on vahvuuksia - miksi ei siis kannusteta meidän koulun vitosluokan Erkkaa, jolle pituushyppy on vahva laji. Erkalla matematiikka ja englanti sujuvatkin sitten aika tavalla alakanttiin.. Kun taas Erkan luokkatoveri Mirella-Meriliinu on osallistunut kansainväliseen päässälaskukisaan netissä ja pohjoismaisessa kisassa tuli viidenneksi. Mirella harrastaa kyllä uintia ja taekwondonkin hän aloitti pari kuukautta sitten, mutta siinä missä Erkka ja em. Justiina-Emmeliina ponkaisevat kolme ja puoli metriä pituushypyssä tuosta vaan, Mirella hölkkäilee lankulle ja laskeutuu pienoisen ilmalennon jälkeen siitä lankusta noin metri kolmenkymmenen sentin päähän hiekkakasaan nenälleen.

No. Mirella-M:n iskä on jo ikämiessarjaan ehtinyt yleisurheilija. Tarkemmin sanottuna korkeushyppääjä ja jonkin verran triathlon-kisojakin läpikäynyt. Iskä on sitä mieltä, että tällä perimällä Mirella-Meriliinu pärjää urheilun saralla kisassa kuin kisassa. Mutta kuten käytäntö vain sanelee, yleisurheilukisoihin ei voi koko luokan popula osallistua, pakko on ihan normijärjellä ja tervehenkisellä arviointikyvyllä ajatellen lähettää kisaan koulumme luokka-asteen kaksi parasta. Ei suinkaan Mirellaa, vaan Erkka ja Justiina-Emmeliina plus Hantta-Helinä ja Markku-Uolevi rinnakkaisluokalta.

Kauhea haloo asiasta. Entinen triathlonisti korkeushyppääjä kyseenalaistaa koko koulusysteemin, suurinpiirtein. Miksi koulu/opettaja valinnut HÄNEN Mirellaansa kisaan - jumankekka (hän itsehän voitti korkeushypyn Suomen mestaruuden alle 20-vuotiaiden sarjassa 20 v. sitten). Jostain syystä himourheilijaiskä ei muista, että juuri hänen tyttärensä ON kyllä loistanut koulussa - mutta tosin matikkakisassa, ei yleisurheilussa.  On kyllä uimarinakin, tämä Mirella,  aika varteenotettava nuori lupaus. Mut-ta ei PI-TUUS-HYP-PÄÄ-JÄ-NÄ eikä yleisurheilun saralla ensinkään... Miksi siis kisoihin tajuamaan tämä tosiasia siellä raadollisesti? Miksi ei voisi loistaa siellä, missä siihen on mahdollisuus?

Koulu eriarvoistaa. Syrjii. Tekee jakoa hyviin ja huonoihin. Näin on otsikoitu viime päivinä.
Aluehallintovirastoon oikein kannellaan näistä koulun käytännöistä, jotka jakavat oppilaita "hyviin ja huonoihin". Syrjii. Höpön löpön!

Voi vanhemmat ja  (tiedotusvälineiden edustajat) rakkaat, kun se ei oikein kasvatuksellisestiKAAN niin mene, että Mirella-Meriliinu hyppelee edustuskisoissa pituutta sillä hädin tuskin puolentoista metrin kompastumisellaan ja Erkka kisailee hädin tuskin kuutosen taidoillaan matematiikkakisassa ihan vain sen vuoksi, että "oppilaalla pitää olla oikeus osallistua".

On luonnollista, että ihmisellä on sekä vahvoja että heikompia tieto-taidollisia osa-alueita. Ihanko aikuisten oikeasti Mirella-Meriliinu saa elämäänsä itsetuntoaan vahvistavia komponentteja osallistumalla siihen kaksipäiväiseen, koko kaupungin oppilaille tarkoitettuun pituushyppykisaan ja sijoittumalla jaetulle sijalle 264 kolmos-nelosten sarjassa? Erkkakin havahtuu huomaamaan, kuinka messevää on osallistua matikkakisaan. Koko luokka-aste osallistui! Kymmenen koulua oli mukana. Erkka sijoittui hienosti sijalle 209 ikäluokassaan. Kannattaa osallistua, tietysti, pelkästään osallistumisen vuoksi.

Toki olisi "hianoo", jos kaikki osallistuisivat kaikkeen. Kun joku taho vain osoittaisi siihen resurssit.
On huudettu sitä, että koulun toiminnan pitäisi olla vapaaehtoista ja mahdollista kaikille oppilaille.
Kisat ja kilpailut pitäisi kuitenkin mielestäni erottaa koulun muusta, kaikkia oppilaita yhteisesti koskevasta toiminnasta. Kisat/kilpailut ovat mielestäni asia erikseen; kisoissa kisaillaan, ja siellä pitäisi edustaa niiden, jotka ovat kyseisessä kilpailulajissa hyviä. Paha ilmaus kai tuo "ovat hyviä". Mutta olisihan se tietysti kiva katsella telkkarista vaikkapa MM-kisoja, joissa kaikki halukkaat olisivat mukana.  Usain Bolt saisi verrytellä puoli vuotta, ennen kuin pääsisi edes alkueriä juoksemaan. Kisat kestäisivät pari vuotta, päivät ja yöt putkeen. Niin, ja euroviisuihinkin olisi hirveä tunku. Mutta. Ei kun kaikki halukkaat vaan mukaan jodlailemaan ja jammailemaan. Voisi kestää voittajan selvittämissessio yötä päivää useamman kuukauden, sekin. Tuomaririidat vielä hidastaisivat sydeemiä. Pari tuhatta laulelelisi suurinpiirein Ukko-Noan, senkin epävireisesti - mistä epävireisyyksien joukosta tuomarit tappelisivat jatkoon puolet (1000) ja muista esityksistä saman verran. Huhhuhhuh.

Voisikohan olla, että ihan järkisyyt on sille, että jokainen ei osallistu tässä maailmassa kaikkeen (tahtomaansa)?

Omille oppilailleni olen vuosien varrella yrittänyt auttaa etsimään itsetunnon rakentamiseen kunkin persoonalle sopivia, yksilöllisiä aineksia. Tänään mieltäni säväytti eräs oppilaani, jonka tunnetaidot tekivät minuun sellaisen vaikutuksen, että kyynel tuli omaankin silmään. Jos tällaisia tunnetaitokilpailuja jossain järjestettäisiin, minun mahtava Lissu-Leenukkani olisi vahvoilla - vaikka ei hyppää pituutta kuin sen puolitoista metriä 30 metrin vauhdilla. Lissu tosin tietää itsekin tämän, eikä peräänkuuluta paikkaansa yleisurheilujoukkueeseen, eivät myöskään hänen vanhempansa. Yleisurheilukisoihin osallistuvat luokaltamme ne, joilla on sillä taitoalueella mahdollisuus loistaa. JOS tahtovat. Eikä kisailu ole pääasia.

Vertailua joudumme sietämään ihan itse kukin tässä elämässä ilman erityisiä kilpailujakin, se on elämää.

Aaprahammin aatoksia, miettehiä mielen päältä

Iloista tätäkin  iltaa. Heja niille, joilla hiihtoloma vasta alkamassa.

Huomaa; ei huutomerkkiä edellisen lauseen painotuksena.

Huomaa flegmaattinen aloitustoteamus.

Teen oman palkkatyöni ohella, kuten ihmiset yleensä, muitakin arkipäiväisen elämäni askarteluja. Huolehdin ja murehdin omasta, jälkikasvun ja puolen suvun elämänkuluista. Siivoilen, makselen (määrättömästi, tuntuu) laskuja, kokkailen. Mietiskelen, kokeilen, lueskelen, soittelen. Myös omalla puhelimella, en vain työpuheluita. Arkipäivinä ei oikein kaikkea ehdi, pakko siis jättää viikonlopullekin, sälää. Ja hiihtolomalle. Tätä omaakin elämää, vaikka kuinka vaatimatonta sellaista. Meinaa ottaa koville välillä. Kun tuo työpuoli elämästä on läsnä joka välissä.

Jostain takaraivosta näinä aikoina meinaa väksinkin puskea eräs herra Maslow ja hänen tarvehierarkiansa. Hmmm, miksi - ja miten se nyt menikään?

Abraham Maslow esitteli tarvehierarkiateoriansa joskus 1940-luvun puolen välin tietämissä, sitä tosin myöhemmin tarkentaen ja täsmentäen. Yksinkertaistettuna: ihmisen elämää ja toimintaa ohjaavat tarpeet voidaan esittää kärjestään ylöspäin kapenevana kolmiona. Ideana on käsittääkseni se, että ihmisen perusperustarpeet pitää olla tyydytettyinä, ennen kuin ylempiä ja kunnianhimoisempia tarpeita voi toteuttaa.

Maslow'n teoriaa on kritisoitu paljonkin. Esimerkiksi sen vuoksi, että se ajattelee ihmisen perustarpeiden ja sitä kautta (kaiken) toiminnan kumpuavan vain biologisista lähtökohdista. Voiko ihmistä ja eläintä siis verrannollistaa, biologisista lähtökohdista kun puhutaan?

Mielestäni voi kyllä. Osittain. Eikös kaikilla eliöillä, ihminen mukaan lukien, ole

1. Fysiologiset tarpeet (nälkä, jano, fyysiset tarpeet)?

          Anemone nemorosa, valkovuokko, ei tosin välttämättä kovinkaan paljon itkeskele tai

          potkuraivareita saa, jos jokapäiväinen ravinnemäärä jää kovin vähäiseksi. Ulkoisessa ole-

          muksessa voi tosin näkyä nuutumisen merkkejä, mutta tunnistavatko lajikumppanit ne?

          Tai herra/rouva Lynx lynx, ilves, tuskin on kovinkaan tuttu näky sosiaalitoimiston luukulla

          saatikka leipäjonossa, jos viikoittainen jänisproteiinimäärä on jäänyt pahasti retuperälle.

          Kyseiset tyypit eivät kylläkään myös ole kovinkaan toiminnallisia näin meidän ihmissivi-

          lisaation mittapuussa, ja muutenkin pitäisi erottaa kyseisten organismien ruoanhankintakei-

          not ihmisen samaisista.

          Mutta. Kyllä nämä kaiffarit voi siinä mielessä ihmiseen verrannollistaa, että nälkä ja jano se

          saattaapi kovastikin joskus olla, kaikilla meillä. Palellakin voi, (minkki)turkista huolimatta.

          Voi, monenlaiset vaarat saattavat vaania.

          Joten.

         2. Turvallisuuden tarpeet (asunto jne.) täytyisi myös jotenkin handlata.

         No Reino-Emmeliina Tirikainen harvemmin kiipeää kuusen latvaan oksien alle ja tuntee olon-

         sa turvatuksi. Reino-Emmeliina tarvitsee ihan kunnon seinät ympärilleen, kylmältä suojaava

         karvoituskin kun rupesi harvenemaan jo aikoja ennen kivikautta. Ja kun enää eivät oravannahat

         tai muut turkikset oikein käy vaihtokauppatavaraksi, olisi pätäkkääkin jostain saatava.                

         Ja pätäkkätä olisi saatava siksikin, että muinoiset metsästys- ja kalastusoikeudet eivät oikein is-

         tu (jälki)teollisuusyhteiskuntaan. Raha, se paha = fysiologisten JA turvallisuuden tarpeiden tyy-

         dyttymisen ensisijainen väline nykyaikana...

         Mutta, mutta.

 

 

         Huonohkoa se on, kumminkin, ihmiselikoiden

 

        3. yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita

        4. arvonannon tarpeita (sosiaalinen hyväksyntä)

        5. itsensä toteuttamisen tarpeista (“henkiset tarpeet) puhumattakaan       

       tyydyttää, elleivät kaksi ensimmäistä, Maslow'n laajimmaista pahnanpohjimmaista ole ensin

       joltisessakin ruodussa. Vai väitätkö muuta? Nälkä suolissa kurnien kykenet suuriin kulturellei-

       hin saavutuksiin? Soppajonossa värjötellessäsi suunnittelet innoissasi uutta avaruusohjelmaa,

       laadit samalla mielessäsi illalliskutsujen ruokalistaa kymmenelle puolisosi (entiselle) työkaveril-

       le? Välttämättömien laskujen maksun jälkeen istahdat tili lähes tyhjänä, mutta niiiiin onnellisena

       (totta kai kalliin) läppärisi ääreen suunnittelemaan suunnattomia, visioimaan, kirjailemaan, kan-

       sioimaan, arkistoimaan. Tekemään siis töitä, tarkoitan, mahdollisen muun yhteenkuuluvuutta,

       itsensä toteuttamista ja arvonantoa lisäämään tähtäävien toiminnan lisäksi.   

       Himputti,  rakkauden

       tarpeet vielä meinaavat ihan unohtua. Siinä visioit ja itseäsi toteutat niin suunnattomalla innolla,

       että kykenet syömättä, juomatta suuriin, älyllisiin, pitkän tähtäimen suunnitelmiin - jotka myös

       toteutat (mielellään tiimityönä)?

       Nyt on varmuuden vuoksi todettava, etten tiedä anemone-suvun väleistä tai oletetuista  

       suhteista  tuon taivaallista. Enkä lynxien sivilisaation saavutuksista, kuinka itseään toteuttavat

       muutoin kuin saalistuksen kautta.

       Maslow'n ajatuksia on kritisoitu myös siitä, että mikään tarve ei esiinny
       pelkistettynä  sinänsä, vaan

       ilmenee usein vasta sitä tyydytettäessä. Varmasti näin on hierarkian ylimmillä tasoilla, luonnol

       lista. Ihmisellä siis. Esimerkiksi rakastetuksi tullessa antaa rakkautta, mutta janoaa myös sitä

       ehkä enemmän?  Hyväksyntää ja arvonantoa saadessaan tavoittelee sitä myös lisää, sillä se lisää

       tunnetta osallisuudesta, vaikuttamisesta, kasvattaa ihmisen omanarvontunnetta.

       Maslow'n hierarkian ylin, kolmion kärki, itsensä toteuttaminen, voi mielestäni toteutua tasa

       painoisesti vasta, kun alemmat kolmion perustukset, tarpeet, ovat joltisenkin tyydytetyt.

       Mutta...

       millään kykene ajattelemaan luonnollisesti,  että nälkä ilmaantuisi vasta, kun syö. Tai että ves-

       sa-asioimaan mennessä huomaisi haluavansa aina vain kakata lisää.... Kärjistetysti sanottuna,

       siis.

 

Että mikäkö on tämän kirjoituksen idea, mietit ehkä. Tämä on ns. "jatkoa edelliseen kirjoitukseen" -vuodatus, mikä hakeutuu ulos meikäläisestä heti hiihtolomalta palatessa ja arkeen kipeästi törmätessä.

Näyttäisi ja kuulostaisi vahvasti siltä, että kasvatukselta ja koulutukselta ollaan toden teolla katkomassa siipiä, oikein olan takaa. Uutisia ja mediakirjoittelua hädin tuskin uskaltaa enää seurata, jottei pumppu petä pelkästä raivosta.

Leikkauksia vielä leikkausten jälkeenkin.

Kunnat säästävät = luokkakoot paisuvat, ryhmätunteja ei ole edes kielten tunneilla, erityisoppilaita

inklusoidaan yleisopetuksen luokkiin jatkuvasti yhä enemmän, koulunkäynninohjaajia vähennetään. Tämä on pois sekä oppilailta että opettajilta. Tiivistetysti.

Ja kaikki mikä on pois opettajilta, on pois myös oppilailta. Ja suurelta osin myös päinvastoin. Se on pois kokonaiselta sukupolvelta, loppupelissä.

Puhun nyt luokanopettajana, ja meidän ammattikunnassamme jo pelkästään em. leikkaukset opetustunneissa tarkoittavat palkan huomattavaa alenemista. Ei puhuta pienistä summista kuukausi- saati vuositasolla. Työntekijän, suorittajan, innovaattorin, toteuttajan perustarpeiden tyydyttämistä siis hankaloitetaan, mutta samalla oletetaan (uusi, hieno OPSkin), että kameli jaksaa ja karavaani kulkee. Luo, ideoi, toteuta, hallitse, multitaskaa, opiskele, pysy ajan hermolla, ole tuottava! Kuuluisivatkohan tällaiset käsitteet herra Aaprahammin pyramidin ylimmille tasoille?

 

Pitäisi, herrakerho, vaan se perustarvetasokin olla kondiksessa, jotta pystyisimme venymään ja itsestämme kaiken vielä  puristamatta (?!) olevan puristamaan.

Suomalaisen opettajan(kin)ko velvollisuus on pitää pystyssä järjestelmää oman - ja oppilaidensa - terveyden ja jaksamisen kustannuksella?

Suomalaisen opettajan selkänahkaahan tässä taas kerran vuollaan. Jo ennestään vähillä resursseilla pitäisi uudistaa ja tehdä entistäkin "tuottoisampaa" uudistulosta. Edelleen huomautan, että palkkamme sen kun pienenee, kun mm. ryhmätunteja vähennetään kuntien ja koulujen säästötoimena, ja uutta ja kummempaa pakkosisällytetään vaikkapa YT-tunteina tai "väistämättömän koulutustarpeen" nimissä, opetustuntien ulkopuolisella ajalla tietenkin.  "Erityiset" oppilaat inklusoidaan tasa-arvoisuus- ja oikeudenmukaisuuskorttia heilutellen yleisopetuksen luokkiin. Opettajan työmäärä siis automaattisesti lisääntyy palkan pienentyessä. Opettajana tunnen uuden opetussunnitelman tiimoilla hyörivät nippelinappelikeskustelut  jopa raivostuttavina. Meillä on paljon tärkeitä ja keskeisiä ihmiseksi kasvamisen sisältöjä päivittäin koulussa työn alla - ei vain TVT-osaaminen digiloikkineen, koodaamisen mahtavuudet tai ilmiökeskeinen opetus ja sen mahdolliset aiheet. Kaikenlaista "hienoa" työnnetään opettajille työn alle - mutta edelleen opettaja kaipaisi vain sitä, että saisi opettaa. TOTEUTTAA itseään siinä samalla. Nyt ei enää pysty. Kuivuvi kuvut kamelin, raiskiolle rasvapatit.

On hiuksenhienoinen (!) vaara, että edetään niin sanotusti persaus edellä puuhun. Ei nähdä metsää puilta. Sitä metsää kokonaisuutena pitäisi hoitaa, vanhoine ja uusine puineen, ekologisesti. Vai hoidetaanko Suomessa enää niitäkään, metsiä, luontoa...? Maapallohan on vain lainassa lapsiltamme, pitäisi muistaa!

Kyllä nyt on, risut ja männynkävyt, sillä tavalla, että enough is enough.

Sitä jos ruvetaan murentamaan ihmisten perustarpeita kovinkin korskeasti, ei hyvä hytise eikä kunnian kukko kiekaise, ainakaan riemusta. Siinä ei suuria eikä korkealentoisia suunnitelmia enää toteuta kukaan, jos aika ja energia menee omasta elämästä suht kunnialla selviytymiseen ja yöunet sekä työn että oman elämänselviytymisen ennakoimiseen ja kartoittamiseen.

Nyt pitäisi meidän LUOKANopettajien tarkasti ja sieraimet suurena seurata, millä helvetioilla vielä yritetään meikäläismassaa kurittaa. Olemmeko säästötalkoissa kaksin- jopa kolminkertaisia maksajia, vaikka palkkatasomme on muutenkin jo alhainen koulutukseemme ja työn vaativuuteen nähden? Ensin kuntatasolla opetustunnit, joilla palkkamme käytännössä määrittyy, vedetään minimiin, muiden resurssileikkausten kera? Näiden säästötoimien LISÄKSI hallituksen kaavailemat "kaikkia koskevat", mm. lomarahaa ja kesälomaa  (jota ei opettajilla edelleenkään voi suoraan verrata muihin palkansaajatahoihin) koskevat leikkaukset?

Hitto soikoon!

Mie taian ruveta kuuntelemhan niitä pelekkiä perustarpheita. Lähen sueksi itärajalle.

Helevetti lihhaa riittäs omiksi tarpheiksi. Ja kusta sais vaikka joka närhen juurhen, jos siltä tuntus.

Tai olla kusematta.

Ja sole mikhän, siinähä sitä vaan totteuttas niinku ittiään. Tai olis toteuttamatta.

Homo homini lupus est? No sitäpä kait.


Ps. Antheksi asettelu- ja muotoiluvirheet. Teksti yritti kait vastustaa julkitulemisthan. Näin hirviää valitustahan on ilikiä jo lukiakki. Ei muuta ko talakoishin.