Surullisena ja ärsyyntyneenäkin olen lukenut uutisointia ja kommentointia opettajan "ylilyönnistä".
Pohdin harva se päivä, miksi tällaisia "tapauksia" sattuu. Ja miksi niistä hanakasti uutisoidaan?
Kunpa uutisoitaisiin siitä, kuinka opettaja tekee sydämellään ja persoonallaan yhä vaativammaksi käyvää työtään! Ja millaisia monenlaisia, monialaisia taitoja opettaja tarvitsee päivittäin! Uutisoitaisiin siitä, kuinka monta kertaa ope on laskenut kymmeneen, sataan tai jopa tuhanteen työpäiviensä ja iltojensakin aikana. Hakannut päätään seinään ja välillä ehkä lattiaankin, kuvaannollisesti. Ollut todella väsynyt. Ollut siis OPE.
Olen luokanopettaja.
Olen opiskellut nykyistäkin luokkaani monta vuotta. Tapasin nämä oppilaani ensimmäistä kertaa kakkosluokan alussa. Olin ihan kauhuissani; en minä ole mikään alkuopettaja...
Kai siitä selvittiin. Minä, oppilaat ja vanhemmat...?
Ovat oppineet lukemaan ja jotenkuten kirjoittamaankin. Oppilaat, siis ;). Kertotaulut ovat miltei hallussa, heh! Tiedetään, että maapallo ei ("jotkutkylläedelleenkyseenalaistavatasian") ole pannukakun muotoinen ja että Aurinko on tähti, jota planeetat kiertävät. Plutolta on viety planeetan arvonimi. Dinosauruksia ei enää ole (paitsi opettajien keskuudessa). Mutta mammuteista ei ole niin varmuutta, kuulemma. ;) Häkään voi kuolla. Vedellä on eri olomuotoja. Metsiä on erilaisia. Martti Luther ei muuten ollut tutkimusmatkailija eikä ristiretkeilijä. Makaroni ei kasva pensaissa. Naava kuusen oksilla kertoo hyvästä ilmanlaadusta. Päähän sattuu, kun keikkuu tuolillaan ja lopulta kaatuu. Isot kirjaimet tarvitaan (paitsi tekstareissa ja muuten vaan chattaillessa). Suomen suurimmat nisäkkäät ovat hirvi, karhu ja .... hmm..?
Eräänä päivänä voitimme miljoonan Ilta-Sanomien "Haluatko miljonääriksi" -visassa; kun teimme sen kymmenen kertaa ja kilautimme välillä sille kuuluisalle kaverillekin! Visoista on hyötynsä. Ainakin monelle jäi jo toistoista mieleen, että haiku on japanilainen runomuoto ja että Pradon taidemuseo on Madridissa. Ja Aasia väkirikkain maanosa. Elleivät ne muuten olleet sinne mieleen jääneet jostain (opetuksellisestakin ehkä) yhteydestä. Mutta hauskaa meillä oli - eikä opekaan tiennyt kaikkea, huomasivat kyllä...
Nyt he ovat kuudennella luokalla, yläasteen kynnyksellä. Minun muruseni.
Paljon on tähän matkaan mahtunut. Itkuja ja nauruja. Onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia.
Itkin, kun muutama vuosi sitten se silloinen pieni kakkosluokan oppilaani lauloi enkelipukuun pukeutuneena joulujuhlassa, ihan yksinään lavalla. Tämä pieni, joka hädin tuskin puoli vuotta aiemmin uskalsi suutaan avata edes kahdenkeskisessä tilanteessa. Eikä tämä pieni urhea edes hämmentynyt, vaikka mikrofoni ei ensin meinannut toimia. Highlights... Näitä highlights-itkuja on ollut sittemminkin; mahtavia esityksiä olemme yhdessä muovanneet, vaikka itkupotkuraivareitakin on välillä saatu. Myös minä! Oppilaat tuntenevat kuuluisan epätoivoisen kommenttini "Eikä, heitänkö voltin?!?!" (Sisäpiirin vitsi.) En ole heittänyt. Kun en osaa.
Paljon jakamista on ollut, ihan tästä elämästä. Itkimme luokassa yhdessä koiravanhukseni koirien taivaaseen menoa. Surimme erään lapsen isoäidin, toisen lapsen isoisoäidin poismenoa. Pohdimme terveyttä, sairauksia, avioeroa, ADHD:a. Äitiyttä, isyyttä, lapsuutta, sisaruutta. Epävarmuutta, epäoikeudenmukaisuuden tunteita ihmisten elämässä. Syrjintää, kiusaamista, itsetuntoa. Onnellisuutta.
Tartuimme hetkeen, jos siltä tuntui.
Istuimme esimerkiksi viime keväänä tyttöjen kesken piiriin pihalle kesken liikuntatunnin, koska monella tuntui olevan paha mieli, eikä mikään toiminta onnistunut. Juttelimme. Koko tunnin ja vielä ylikin. Kerroin, kuinka itselläni oli ollut niin paha mieli rakkaan koirani kuolemasta, että se vaikutti pitkään koko olemiseeni. Mikä lapsillani murehdututti? Kertoivat siinä, pikkuhiljaa murheistaan, pienessä piirissä istuessamme. Yhdellä oli ikävä isää, jota ei ollut nähnyt pariin kuukauteen. Toinen murehti riitaa kaverin kanssa, kun ei millään saatu sitä sovittua. Kolmatta huoletti isosiskoksi tuleminen ja sen tuoma vastuu. Eräällä oli huoli äidin ja isän mahdollisesta erosta. Seuraava sanoja komppasi edellistä ja toi esille, kuinka hän koki, ettei pystynyt tukemaan tarpeeksi ystäväänsä, joka murehti vanhempiensa mahdollista eroa... Ihan kyynelehdittiinkin siinä, hiekkakentällä.
Kyse oli siis alakoulun viidennen luokan oppilaista.
Forumeilla on oikein olan takaa pohdittu opettajuutta. Mitä se on...
Minun opettajuuteni on edellä kuvattuja hetkiä. Istumista sillä pihamaalla, ehkä itkujakin, jos siltä tuntuu.
Ei niinkään luokka-asteryhmittäin kokoontumista kollegoiden kesken työpäivän jälkeen kirjailemaan muistiin erinomaisiksi todettuja yhteisopettajuuskokeiluja ja välittämään niitä esimiestaholle. Ei uuden opetussuunnitelman sanamuotojen kommentointia ryhmissä. Ei ilmoitusluontoisten asioiden vatvomista puuduttavissa opekokouksissa (yt-ajan täyttymisen varmistamiseksi?).
Minun opettajuuteni kurkottelee ihmisyyttä. Myös sitä, että saa olla epätäydellinen. Saa epäonnistua, mutta pitää myös yrittää! Saa tehdä virheitä. Kaikki saavat olla ihmisiä, niin pienet kuin isot. Minun opettajuuteni ottaa syliin sitä tarvitsevan. Ärähtää asiattomasta käyttäytymisestä, myös - mutta ymmärtää senkin, ettei aina pysty tai jaksa, monista syistä. Minun opettajuuteeni kuuluu ensisijaisesti kasvamaan saattaminen, niin vaikeaa kuin se joskus onkin.
Vaikeuksia mahtuu kyllä tälle tielle, niin minulla opettajana kuin oppilailla ja vanhemmilla. Erityislapsia, joiden kanssa kasvukudelmaa kutoessa, on yhä enenevässä määrin. Aikaa ja energiaa saisi olla rutkasti enemmän. Kuten myös RESURSSEJA (joita edelleen vain vähennetään kouluilta).
Aika usein tunnen riittämättömyyttä, jopa arvottomuuden tunteita kaiken uuden edessä, kaikkien vaatimusten ja kritiikin alla:
Enkö ole ope oikein?
Onneksi joka päivä saan tuntea olevani "ope oikein". Vaikka eilen vasta nähtiin, on hellyttävää, kun oppilaat juoksevat aamulla vastaan, hyppäävät kaulaan halaamaan ja kertovat: "Ihana ope, ihana nähdä taas!"
Olen seurannut ja saanut olla osallisena monien "lasteni" kasvutarinassa. Kiitos, kiitos, siitä!
Voi, kunpa he eivät katoaisi...
t. Ope
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti