Heräämisen paikka?

Nousen taas barrikadille; sisäinen pakko ajaa pohtimaan ja puhumaan.

Eilen 12.10. 16 uutisoitiin näkyvästi erään opettajan "kilahtamisesta" täysin.

Erehdyinkin minä katsomaan Youtubeen jaettuja videoklippejä kyseisestä "sanaharkasta, rageemisesta ja solvaamisesta", otsikoita lainatakseni.
Uutiskynnyshän tietty ylittyi vinkuen. Uutisoinnissa kritisoitiin opettajan käyttäytymistä tilanteessa.

Kasvattajan ja aikuisen ei tule toimia noin. Ei tietystikään.

Kullanmurusten (laittomastakin) toiminnasta ja provokaatiosta ei sitä porua niinkään noussut - paitsi kommentointiketjuissa, joissa ymmärrettiin opettajaakin. Uskallettiin myös kysellä lapsukaisten osuutta tapahtumissa.

Hulluksi on maailma mennyt.
Pelottavan arvottomaksi. Itsekkääksi, aggressiiviseksi, tunteettomaksi. MINÄ MINÄ MINÄ.

Ja kukaan ei oikein uskalla nousta kritisoimaan tätä menoa... Kasvatustodellisuutta. Jolta on kadonnut pohja ja viety resurssit!

Opettajan vastuista ja velvollisuuksista puhutaan, kyllä. Mutta kuinkas ne oppilaan vastuut ja velvollisuudet - oikeuksiahan heille tuputetaan jo melkein väkisin? Ja ovat jo pikkunaskaleina tuskallisen tietoisia oikeuksistaan, vieläpä varsin äänekkäästi.

Älypuhelinhan se taas tässä samalla nousi otsikoihin. Episodissa opettaja tuntui täysin turhautuneelta ja raivostui käsittääkseni etenkin siitä kännyköiden opetustilanteita häiritsevästä räpeltämisestä oppitunnilla. Yritä siinä tosiaankin sitten opettaa. Kun ei voi sitä työtään siinä sähellyksessä ja älämölössä enää tehdä.

Ja vielä meidän Opetushallituksemme  suurenmoisessa viisaudessaan ja harkintakyvyllään on ohjeistanut kouluja siitä, kuinka esimerkiksi "välitunti on oppilaan vapaa-aikaa", jolloin kännykän käyttöä ei voida kieltää. Jos oppitunnilla on kännyistä häiriötä, ne voidaan (yrittää) ottaa pois.
Arvatkaapa vain, pysyvätkö ne kännyt repuissa äänettöminä oppitunneilla edes alakoulun puolella. Välitunneilta on jo lyhyessä ajassa liikunnan ja leikkien, sosiaalisen kanssakäymisen ja kaveruuden ilo kadonnut. Kännykkä on paras kaveri kaikkine kommervenkkeineen, ja somen maailma ihmeitä ja mahdollisuuksia täynnä. Myös salakuvaamiseen.

Tervetuloa, kaikki "opetusalan asiantuntijat" toimistoistanne seuraamaan tätä koulujen käytännön elämää tänä päivänä. Inklusoikaahan itsenne keskuuteemme!

Sivukaneettina, myös sinne OAJ:n ja OPH:n suuntaan, voinee kai sitten todeta senkin,  että mitäs me OPET siellä välitunnilla enää näitä kännykkäepisodeja valvomaankaan ja selvittelemään, jos välitunti kerran on oppilaan vapaa-aikaa? Siellä olkoot, miksi valvontavastuu? Emmehän kuljeskele valvomassa heidän vapaa-aikaansa muutenkaan, eikä se työhömme kuulu. Jotenkin olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että "oppitunnin pituus on 60 minuuttia, joista vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen". Ehkä olenkin erehtyväinen?
Ristiriitaista.

Elämässä se vain menee niin, että oikeudet tuovat myös velvollisuuksia. Esimerkiksi velvollisuuden noudattaa sääntöjä ja lakeja. Ja jokaisella on oikeus JA velvollisuus ihmisarvoiseen kohteluun.

Näitä "open kilahtamisesta" kertovia video-otoksia tirkistellessäni minulle tuli suunnattoman surullinen olo. Paha mieli. Niin opettajan kuin oppilaidenkin osalta. Pysähdyin, totaalisesti. Videoiden tarkoitus oli vetää opettaja lokaan kyseenalaistamalla tämän ammattitaito, väsyttää häntä kenties vielä pikkuisen enemmän, häpäistä.

"Pikkuiset lapset", kasiluokkalaiset, saavat käyttäytyä täysin hävyttömästi? Huudella ja haistatella, kyseenalaistaa, näsäviisastella pöyristyttävästi, uhkailla, naureskella? Vetää opettajaa tuomiolle siitä, että tämä väsyneenä ei enää jaksa heidän sikailuaan?

Ja jakaa salaa ja ilmeisen luvattomasti kuvaamiaan videoita nettiin - ilman mitään seuraamuksia?
Minulla heräsi epäilys siitä, että tilanne oli oppilaiden täysin tarkoituksella suunnittelema. Ja ettei videoilla kuultu ja nähty oppituntitilanne suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Provokaation hajua.

Kuka lopultakin kiusasi ja ketä...
Koko totuushan ei kai koskaan tule esille.

"Vittu, hihhih, mä niiin näytän tän äidille!" - Kuunteleeko ja katseleeko äiti sitten ylpeänä lapsensa kielenkäyttöä ja uhoamista? Jossain on menty pahemman kerran metsään, jos näin on.

Tämähän on tietysti vain minun (uskalias) mielipiteeni.

MISSÄ on toisen ihmisen kunnioittaminen?
Jossain olisi herättävä ja jotain "tarttis tehrä".

Ps. Kyynärpäätaktiikka ei ole se oikea keino, eikä kampittaminen ole nyt sallittua.
Viisaan äitini sanoja lainatakseni: "Ei se kuule vaan niin mene, että täällä elellään niin kuin elo pellossa!" Vielä aikuisenakin pohdiskelin, oliko kyseessä "elopellossa" vai "elo pellossa". Kumpainenkin vaihtoehto ehkä kuitenkin natsaa?