Tänään aamusella oli se todistusten jako.
Niitä onkin mietitty ja mietitty, uniinkin ovat tunkeneet, mokomat arvioinnit.
Tänä jouluna ei mennyt kuin kaksi tokaria uusiksi Wilmaan tallentamisen ja tulostamisen jälkeen.
Arviointi on mietityttänyt, taisteluttanutkin.Kun kuulemma pitäisi sitä TODELLISTA osaamista arvioida? Mitä on oppilaan "todellinen" osaaminen...?? Millä kaikilla mahdollisilla keinoilla sitä todellista osaamista sitten mittaisi ja sitä kautta arvioisi? Oppilaan pään sisään kun ei kuitenkaan pääse, vaikka kova pyrkimys onkin.
Eriytetään, kyllä. Jatkuvasti, joka tunnilla. Arttu-Hertta ei koskaan kykene tekemään koko matematiikan aukeamaa. Ope merkitsee rastilla muutaman tehtävän, jotka Arttu-H:n on tehtäVÄ, jotta ope hiffaa edes hiukan osaamistasoa. Hillevi-Henteri taas tekee aukeaman, lisätehtävät - ja härdellaa 20 minuuttia tunnista häiriköimässä toisia turhautuneena tekemisen puutteeseen. Pari vuotta on tarjoiltu lisälisätehtävää, älypelejä, sen semmoista vaihtoehtoista tekemistä. Nyt Hillevi-Henterillä eivät enää nekään kiinnosta. Puhelimella voisi kyllä pelata, tuumii H-H. Tai Agaria...Mihin eriyttämiseen ope seuraavaksi ratkeaisi, ettei katkeaisi??
Oppilaantuntemus nouseekin arvoon arvaamattomaan koulutyössä. Sen kautta voi ehkä yrittää havainnoida sitä oppilaan todellista tietotaitotasoa. Ihminen kun on psykofyysissosiaalinen ja sellaista -kokonaisuus. Vera-Verneri on kaksi lukukautta napsinut ysiä ja kymppiä useimmista kokeista. Nyt Vera-Verneri on pari kuukautta suoriutunut kokeista kasin pintaan. Mikä mättää? Ennen niin tunnollinen V-V on myös myöhästellyt aamuisin ja läksyjäkin on ollut muutaman kerran tekemättä. V-V ei osaa selittää jutellessamme notkahdustaan, sanoo vain että koulu on "peestä". Onneksi on luotu tuo toimiva keskusteluyhteys kotiin. Soittaessani sinne äiti paljastaa keskustelussa pikkuhiljaa, että avioero taitaa olla edessä. Mustelmiakin on tullut tuossa tuoksinassa, niin sieluun kuin kroppaankin... Onko enää ihme, jos Vera-Vernerin ajatukset ovat muualla kuin koulusuoriutumisessa?
Erkka-Justiinalla on diagnosoitu eisiidiisii, mutta keskittymislääkettä eivät vanhemmat halua kokeilla. Erkka-Justiinan ongelma on opella tiedossa, mutta näissä puitteissa ei paljon eriyttämiset auta. Läksyt ovat päivittäin tekemättä, tuntityöskentely mättää aineessa kuin aineessa. E-J on vielä hieman laiska ja ylimielinenkin. Tokihan ope tietää, että Erkka-Justiina oikeasti on aivan mahtava matikisti. Opehan tietysti antaa hänelle todistusarvosanaksi ainakin kasin. Sehän se oLISI se todellinen osaaminen? Mutta missä se näkyy, se osaaminen? JOS opettaja käy omia käsityksiään ja hytinöitään oppilaasta sinne todistukseen kirjaamaan, sehän on väärin, perustuu opettajan subjektiiviseen näkemykseen - ja näinhän ei saisi olla... Jotain näyttöä pitää olla opetuntuman lisäksi!
Tuntiopettaja, joka näkee oppilasta vain tietyllä, tietyn oppiaineen tunnilla, on luokanopettajaa hieman heikommassa asemassa tässä arviointijutskassa. Hänellä kenties on useita kymmeniä oppilaita, eikä hän ole perillä kaikkien oppilaidensa elämänkirjoista. Mikä silloin on todellinen osaaminen, jota arvioidaan? Periaatteessa varmastikin kokeiden arvosanat, tuntiaktiivisuus ja työskentelytaidot kyseisessä aineessa. Mutta onko todellista ja todellisen osaamisen arviointia oppilaalle enää, jos hän tekee kokeen, uusintakokeen (sama koe) plus vielä uusintakokeen e-versiona ja henkilökohtaisesti ohjattuna - määräämättömässä ajassa? Jos tästä viimeisimmästä, samojen asioiden kokeesta (e-versio) saa sitten 7 1/2, onko se se oppilaan TODELLINEN osaaminen, jota pitäisi arvioida??
Minun mielestäni ei. Ja tässäpä piilee vielä pienoinen vaara. Jotta oppilas on oikeutettu tehostettuun tai erityiseen tukeen, pitäisi se tehostetun tai erityisen tuen tarve myös näkyä. Vaikkapa sitten lopulta siinä todistusarvosanassa. Viitosen suoriutuminen ei voi olla seiska "todellisessa osaamisessa". Eihän seiskan oppilas tukea tarvitse! Normipopulaa osaamiseltaan, keskivertolapsi, ei isompaa huolta.
Todellinen osaaminen ja oleminen näyttäytyy luokanopettajalle koko ajan. Ei vain kokeissa. Joku voi olla laiskemmanpulskea, ei jaksa lukea kokeisiin. Mutta ajatus kulkee tunneilla, on aktiivinen, uskaltaa esittää ns. tyhmiäkin kysymyksiä - joiden kautta taas opitaan uutta, niin ope kuin oppilaat. Joku taas lukee ihan simona vain kokeeseen, suoriutuu siitä ysillä - mutta tuntityöskentelyssä selviää ajattelutaitojen kuopat ja oppimistaitojen ontumat. Onko ulkoaopittu ysi kokeessa parempi kuin se kasi miikka, jossa vastauksissa paistaa läpi myös oman järjen ja jo opitun hyväksikäyttö ja tuodaan se esille, vaikka ehkä hieman kielellisesti kömpelösti??
Näitäpä tässä pohtineena ja pyöritelleenä. Hienoja idealistisia arviointiajattelun suuntaviivoja kuunnelleena. Pohdin, miksi arvioida enää yhtään mitään? Ja jos oikein hienosti ja hellästi arvioidaan, pelottaa tuo eläköityminenkin: siellähän saattaapi olla lääkärinä entinen oppilas, jota on arvioitu "todellisen" osaamisen perusteella. Ei se Ripa-Ellen kyllä prosenttilaskuista tajunnut tuon taivaallista, kertotaulutkin jäivät puolitiehen, murtoluvut ja desimaalit olivat hepreaa. Kolme kertaa uusi aina matikan ja fyken kokeen, kolmannesta sai kasin, ensimmäisestä 4 plus. tai vitosen. Minkähänlaisen annostuksen ja mitä lääkettä se tohtori RE mahtaapi kirjoittaa...Ja mihin vaivoihin...Kemiankin kokeessa se oli toistuvasti sitä mieltä, että S=happi, C="seetri" ja H=veri. Palamisessa kuulemma syntyy "helkkaristi kaasua, eli happea". Häntä jännittivät tietysti koetilanteet. Siitä nämä vastaukset, jotka tietysti arvioitiin todellisesti, eli "Hehheh, Ripa-Ellen on pistänyt huumorilla, siitäpä plussat", tai "nyt Ripa ei ole kyennyt keskittymään, vastauksistahan tämä nähdään, oikeasti kyllä tietää, että S ei ole happi..."
Ehkä sitä arviointia tarvitaanKIN kuitenkin. Yhteiskunta nyt vaan sattuu vielä seurailemaan tällaisiakin, kouluarvosanoja, toimijoitaan kasvattaessa, kouluttaessa ja rekrytoidessa.
Tästä vuodatuksesta huolimatta; oli ihana nähdä oppilaiden ilmeet niitä tokareita tutkiessa... Onnistumisen ilon valo lapsen kasvoilla on uskomattoman voimaannuttava myös meille opeille kuin myös äideille ja isille. Ja jokaiselle lapselle, tärkeälle, sitä onnistumisen iloa kuitenkin yritämme jotenkin ja jossain yhteydessä välittää, uskon.
Oikein rauhaisaa joulun aikaa kaikille!
lauantai 19. joulukuuta 2015
tiistai 8. joulukuuta 2015
Kirjailua vaan ei kirjailua
Turhauttaa.
Tänään olen puhellut neljän vanhemman kanssa puhelimessa lapsostensa asioista. Olisi käytännössä ihan normipäivä, mutta tämä oli sellaista pakkopullaa, viralllllista, niin sanotusti.
Minua katsokaas ohjeistettiin "ylemmältä" taholta, jotta pitäisi pitää niitä kasvatuskeskusteluita, jos on huolta. Ja myös kirjata ne kasvatuskeskustelut. Että "olisi jotain dokumenttia", kun pidetään oppilashuoltopalaveria ja kenties yritetään saada asioita oppilaan kohdalla eteenpäin. Hah.
No, olen nyt pitänyt kasvatuskeskusteluita tänään(kin). Ja kuulkaatten kirjannut ne.
Yhteen kirjaamiseen hulahti vartti. Sen jälkeen täytyi soittaa kyseisten lasten vanhemmille, että näin olen kirjannut, koska asiat olivat sen verran vähäpätöisiä, etten vaivautunut soittamaan vanhemmalle töihin, vaatimaan tätä tulemaan paikalle, tai kyselemään sopivaa mahdollista aikaa kasvatuskeskusteluun koskien yhteisesti neljää eri oppilasta ja kuutta eri huoltajaa. Sovittelemaan kaikille näille yhteistä mahdollista aikaa, joka mahdollisesti olisi ollut ensi viikon perjantaina klo 16.45. Tai sitten ei ollenkaan, jollekulle. "Tarjoamanne ajat eivät sovi aikatauluuni, yrittänette myöhemmin uudelleen - kun olette kaikki muut yhdeksän osallista sopeuttaneet aikataulunne uudelleen sopimaan MINUN aikatauluuni. Minulle parhaiten sopiva aika olisi ensi lauantaina todistustenjaon yhteydessä klo 9 tai ennen kyseistä tilaisuutta klo 7.50. Minulla on kiire."
Sinänsä kornia. En ole byrokraatti, eikä elämäntehtäväni ole kirjata jokaista kasvatuksellista keskustelua lapsen kanssa; sehän on jokapäiväistä elämää! Käyn keskusteluja lapsen kanssa. Vanhemman/vanhempien kanssa. Yritetään yhdessä. Hetkessä. Tunnetaan itsemme välillä täysin voimattomiksi, mutta keskinäiset keskustelut ja jaetut tuntemukset voivat jopa voimaannuttaakin.Mutta apua usein yhteisesti pohtimiimme ongelmiin saamme ehkä vain, jos "kirjaamme" asiat ns. kulloisenkin, vaaditun protokollan mukaan? Että on mustaa valkoisella. Vasta sitten voi edetä. Mihin...?
Vaikka samasta/samoista asioista oppilaan kohdalla on pähkäilty jo vuosia opettajan ja vanhempien kesken. Täytelty lippulappusta sinne, toista tuonne. Useinn vain on, että ne muut toimijat asiassa vain vaihtuvat, ja aina uuden toimijan tullessa kuvioon aloitetaan sama jaarittelu alusta? Näin se menee.
Olen sitä mieltä, että lisäbyrokratian tuominen ja ns. lapsen edun valvominen lupaviidakkoineen on hankaloittanut nopeaa puuttumista lapsen/perheen hätään - olipa kyse sitten oppimisvaikeudesta, tunne-elämän hankaluuksista tai perhedynamiikkaan liittyvistä asioista. Puhumattakaan lapsen masennusoireista saati leimasinta odottavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka pääsääntöisesti koulussa näyttäytyy odottamattomana, sekä toisiin että itseen kohdistuvana aggressiona - mutta myöskin omiin maailmoihin vetäytymisenä, itsetunnon ongelmina ja alavireisyytenä. Pidäpä siinä kasvatuskeskusteluja. Kaikki tietävät, mikä mättää, mutta ensin pitää keskustella virallisesti, jälki-istuttaa, antaa kirjallisia varoituksiakin, kenties. Puututaan oireisiin, ei pohdita yhdessä näiden oireiden syytä. Oireiden, jotka vaikuttavat jollain tavalla oireilevan henkilön itsensä lisäksi koko luokkayhteisön toimintaan ja hyvinvointiin.
Minkä takia ihmistyötä tehdään kuin postilaitoksen pakkausosastolla tai tullissa?
Oppilas on paketti, jota hieman avataan ja kurkistetaan sisälle. Suljetaan ja jälleenlähetetään sen mukaan, mitä kurkistuksella selvisi. Seuraavassa osoitteessa taas kurkistetaan ja jälleenlähetetään - tai palautetaan lähettäjälle tarkempia osoitetietoja vaatien... Eikä kukaan - paitsi alkuperäinen lähettäjä - tiedä, mitä lähetti. Ja kuukausien kuluttua, kun paketista tulee taas alkuperäiselle lähettäjälle tiedustelu, ei tämäkään enää muista, mitä paketissa lähetti. Uutta huolta on: nyt olisi jo pari uutta pakettia postitettavana, sekä vanhemmilla että opettajalla.
Vertauksen voi itse kukainenkin ymmärtää itselle sopivalla tavalla. Minulle se tarkoittaa sitä, että postittelemme, tallennamme, kirjaamme, tarkkailemme; sekä äidit, isät että minä opettajana plus pari muuta tahoa. Lähettelemme ristiin rastiin näitä. Postit jäävät ehkä välille, tai niitä ei loppupelissä lue kukaan. Kirjaillaan, kirjaillaan, niinhän tahdotaan. Ja siinä kaikki osalliset harovat ja haravoivat sinne tänne, eikä kukaan apua tarvitseva saa apua mistään. Ollaan hienostuneita, tehokkaita, virkaihmisiä... Ja kadotaan byrokratian koneistoon?
Ja mihin kirjanpitäjän kellarikomeroon jää se ensiarvoisen tärkeä tietotaito, tunneosaaminen, jota opettaja päivittäin KIRJAAMATTA työssään käyttää? Intuitiivisesti ja puoliautomaattisesti? Se kallisarvoinen, opettajan oppilaantuntemusta ja siten ammattitaitoa edistävä tietotaito, joka tulee niissä jokapäiväisissä, pienissä tai suurissa, kirjaamattomissa keskusteluissa oppilaan ja hänen läheistensä kanssa? Kukaan ei kuule saati kuuntele, kaikki pitäisi olla jonain luettavana ja edelleenlähetettävänä tiedostona jossain virallisessa kansiossa. Jota ei kukaan välttämättä ehdi edes avaamaan...
Carpe diem. Tartu hetkeen.
Näin haluaisin, ja mielestäni pitäisi yrittääkin toimia.
Sekä hyviin, että niihin huonompiinkin hetkiin.

tiistai 1. joulukuuta 2015
Open joulupuuhat
Minusta koko joulun voisi vaikka perua.
Tai nukkua sen ohi niin kuin karhut konsanaan, kölliä turvaisassa talvipesässä uneksien kesäisiä unia. Unia, joissa pötkötellään mättäällä, kiusaannutaan inisevistä itikoista hieman. Kalastellaan koskessa, kisaillaan kankailla huolettomina. Kuunnellaan mietteissään hiljaista keskikesän yötä ja syöpötellään hilloja suoraan suolta. Pikkuisen lähteestä siemaillaan vettä. Kisaillaan keskenään, leikkisästi.
Mutta eipä köllitä, ei, vaikka kuinka väsyttäisi. Kaikki höpisevät joulusta ja jouluisia. Työkaverit katsoivat kulmat koholla ja huuli pyöreänä, kun totesin, että olisipa jo tammikuu ja koko joulu lusittu. Enkö ole jouluihminen? Shame on me.
Minusta vain koko joulu on yliarvostettua kohkausta. Kulutusjuhlaa ja tilpehööriä. Hirvittävää rumbaa. Suorittamista. Sitä paitsi tämä pimeys salpaa hengen ja sielun.
Ja mikä se open joulu... Kaikki aika ja energia tuntuu vuosittain kuluvan joulun järjestämiseen TÖISSÄ. Ei paljon joulusiivoilla kotosalla. Pölypallerot pyörivät ja pölypunkit riemuitsevat. Kun ne joulutokarit on vihdoin hysteerisen harkinnan ja eipäsjuupas-pohdinnan seurauksena saatu jaettua, pitäisi ehtiä sitä omaa joulua järjestämään. Heh. Pyyhkäisee vähän pölyjä ja luutuilee lattiat, pesaisee saunan, tuulettaa vuodevaatteet ja vaihtaa lakanat. Kaivelee hädissään muutamat koristeet esille. Kuusi jäi taas tänäkin vuonna, mutta eipä sille tässä kämpässä sopivaa paikkaa löytyisikään. Enkä kyllä noista kuusikauppiaiden valikoimista mitään huolisikaan, saati maksaisi niistä kuvatuksista. Sytyttää muutaman kynttilän, kaatuu sohvalle ja kuuntelee näennäistä hiljaisuutta, ihan tyhjänä. Paistaa pakollisen kinkun ja pari pellillistä joulutorttuja. Niillä hieman herkuttelee.
Tai voi olla, että "pitäisi" lähteä johonkin joulunviettoon ruoka- ja lahjakuorma mukanaan. Yleisillä kulkuneuvoilla, kenties ehkä vielä. Mutta ai ai... Junalippu olisi pitänyt ostaa kuukausi sitten, mutta se on vain jotenkin unohtunut. Siirtynyt. Ja nyt onkin myöhäistä. Ehkä onnistuu vielä, mutta maksamalla mannaa ja hunajaa.
Se joulu kun vaan kaatuu päälle, vyöryy kuin katujyrä. Kuin hyökyaalto, siinähän räpistelet.
Pari, kolme joulukuun viikkoa ovat töissä kuin rulettipöydällä kuulana pyörisi. Kovalevy on jumissa ja pilvipalvelukin tökkii, niin sanotusti.
Joulujuhla lähestyy ja juhlaohjelma ihan alkutekijöissään - kauhea stressi järjestää taas mahtava spektaakkeli puutteellisilla resursseilla.
Puolet luokan oppilaista ei kykene yhtään eikä mitään harjoittelemaan, pyörivät, ryömivät ja karkailevat kesken harjoituksen. Äänentoistovälineet eivät toimi. Nippelinappeleita irrottelemaan ja kasaamaan koko höskä uudestaan, eikä vain meinaa toimia. Vikaa etsitään pari päivää yritys-erehdys-tekniikalla, kun ei olla AV-ammattilaisia, vaikka pitäisi sitäkin olla. Mikkeihin paristojen vaihto, tsek. Ei toimi edelleenkään. Harjoitus pitäisi jo saada käyntiin... Tätä tsekkausta tehdessä Eino-Annikki ja Hilma-Eevertti tappelevat salissa puolapuiden ylimmällä puolalla. Käskytä siinä väliin heitä alas (jatkamaan tappelua). Ville-Hellevi suuttuu, kun haluaisi kesken kaiken siinä osoittaa osaamista nokkahuilulla, eikä saakaan heti open huomiota. Hänpä häipyy sitten teille tietymättömille. Huilu heitetään kahdessa osassa pitkin seiniä. Piilotetaan siinä sivussa kaverinkin nokkis. Yritä siinä keskittyä sähköisten välineiden aiheuttamaan tenkkapoohon. Pertti-Peppiina inisee taas "Onko pakko...(esiintyä/harjoitella/tehdä jotain muuta sen sijaan)??"
Armas työnantajataho järjestää tietysti vähän ylimääräistä jännää näin joulunalusviikoille. Ettei vain tulisi aika ja illat pitkiksi: vesoillaanpa hieman ja hienosti kommenteerataan taaaaaaas uutta opsia. (Ihan pyllystä. Vähän sama kuin äänestetäänpä, mutta eihän sillä ole loppupelissä mitään väliä. Näennäisdemokratiaa.)
Tehdäänpä hieman samaan syssyyn koulun riskikartoitusta, kirjataan (hienosti sanottuna "kirjoitetaan auki") tietty, kaikki. Musiikkiluokka: riskitekijä rikkinäinen pianojakkara. Riskin ehkäisy? Tiedotetaan kalustonkunnostajalle ja rehtorille epäkohdasta. (Käytännössä koetetaan korjata itse jakkara, koska epäkohdasta on tiedotettu jo kuusi kuukautta, eikä tilanne ole muuttunut. Tai anastetaan joltain vähempikäyttöiseltä pianolta turvallisempi jakkara..)
Myös TVT-koulutukset sujahtavat mainiosti tähän marras-joulukuiseen rauhaan. Järkkää poikkeuslukujärjestyksiä, muista ilmoittaa koteihin ja taksivastaavalle näistä(kin) muutoksista (kuten myös adventtihartauden, itsenäisyysjuhlan ja mahdollisen henkilökunnan virkistysiltapäivän aiheuttamista muutoksista). Varaudu siihen, että viestit muutoksista eivät tavoita kaikkia koteja, ylläripylläri! Taksivastaava on jo pureksinut kyntensä verille yrittäessään kommunikoida kaupungin koulukuljetusvastaavan kanssa. Se kun menee nykyisin niin, että koulu palvelee taksikuljetusfirmoja, ei suinkaan toisin päin. Miellyttää, miellyttää, sinne tänne. Organisoi, ymmärtää, palvelee. Grrrrr....
Ai niin. Muutamat kokeet pitäisi ehtiä pitää - joka joulukuu sama juttu. Aika vain loppuu auttamatta kesken. Mihin väliin tunkea oman ja vieraalle luokalle opetettavien aineiden kokeita tässä hurlumheissä... Ja miten pitää kokeita, kun ei ole ehtinyt opettaakaan muutamaan päivään taas oikein mitään - paitsi tietty siirtymätilannekäyttäytymistä, aikataulutusta, kärsivällisyyttä ja omatoimisuutta. Ope ravaa siellä, täällä, hiki hatussa. Yksi ihminen ei vain voi olla monessa paikassa yhtaikaa. Vaikka pitäisi, vastuu kun on hänellä.
Kerttu-Kaaprieli ja Henna-Hintriikka plus kuusi muuta osaavat selviytyä päivittäiset tuokiot ilman omaa opea, joka koko ajan olisi käskyttämässä ja valvomassa. Ville-Hellevi ja muu popula taantuvat takaisin päiväkotilapsiksi. Konttaillaan, taistellaan, hajotetaan paikkoja. Ei tehdä annettuja hommia. Hölistään, huudetaan, revitään ikkunalaudalla olevan kaktusraukan piikit irti ja heitellään ne toisten päälle. Varastetaan kaikki kolme maalarinteippirullaa open laatikosta ja tehdään niistä kivoja palloja, joita sitten heitellään ja jätetään sinne tänne. Piirretään kirkkoveneitä kavereiden pulpettien kansiin. Räjäytellään vesi-ilmapalloja ja kaahataan potkulaudoilla käytävillä. Tapellaan välillä tosissaan, kuristetaan ja potkitaan tyyliin "ku toi alotti, niin minäkin". Oikein kivasti vielä uusi (tosin entinen) oppilas kokeilemassa normiluokkaelämää. Tässä hullunmyllyssä.
Jonkinasteinen joulukalenterikin pitäisi synnyttää. Ja askarrella, paskarrella, koristella luokkaa ja koko koulua. Ja jouluilla joka suuntaan ilmiömäisen monipuolisesti. Kollegalla on kaksikin jouluvalosarjaa luokassa. Plus joulukuusi, vaikkakin muovia. Ja kynttelikkö ikkunalla. Joulutähti ikkunalaudalla. Osti kuulemma eilen. Sai halvalla valosarjat, yhteensä vain 25 euroa. Katselen tiliotettani ja nieleskelen itkua. Pitäisi maksaa tuo ja tuo lasku vielä. Verottaja ei ole ollut armollinen vuosiin, aina menee just eikä melkein. Ei isompia palautuksia, joten ei tarvitse arpoa, mihin senkin rahan käyttäisi. Seuraavaan palkkapäivään on valovuosia - ja hups! Sillä palkallahan pitäisi taikoa yhtäkkiä se JOULU sinne kotiinkin!
Vielä pitäisi muistaa työssään nämä joulukulttuurittomat kasvatettavat ja opetettavat, ettei mitenkään vain loukkaisi. Jouluilisi mutta olisi samalla jouluilematta. Järjestäisi korvaavaa toimintaa. Supisuomalaisen jouluperinteen tontut kun saattavat edustaa pahuutta ja jumalanpilkkaa, jopa, joillekuille tahoille.
Mikä joulu? Mitkä helskutin joululahjat? Joulusiivous, jouluruoat, joulukortit? PIKKUJOULUT?
Joulun tunnelma? Kääk!!
Mie niin mieluusti vettäytysin johonki mettäkämpälle pariksi viikoksi, paistelisin tikkulihhaa ja saunosin ihan ittekseni. Käväsisin hangessa pyörähtämässä, ja ihan ilikosen alasti! Hakisin vain joulukuusen siitä lähimettästä, kukhan siitä oikeuthen haastas. Kattelisin, ko hanki kimaltellee ja kuuntelisin ko pakkanen paukahtellee. Vetasis pari lasia lögiä, alakoholilla tietty. Miettis syntyjä syviä ja olis vain ittensä kans. Iliman veispuukkeja ja wittereitä ja kaikemmaaliman teknolokiaa, jota iliman ihiminen ei enhän ole etes ihiminen.
Ei sole mikhän; se vain tuo karkia jouluvouhotuski tekkee ikävän Laphin, kotikulumille. Sinne, missä senthän on lunta eikä oikiaa kaamosta niinku täälä kuravellissä. Ja missä näkkyy etes tähet taivhalla; oikiat jouluvalot eiväkkä mikhän kavuille ripustellut mauttomat rumeluurit. Sielä mettäkämpällä ei tarvittis aatella mithän joululahajoja taikka ylenpalttista joulupöyvän tarijontaa. Sielä olis se ihan oikia joulun tunnelma ja joulurauha. Hilijasuus ja aikaa ittellekki, aikaa olla ihan ittesä kans. Par oikiaa kynttilää ja takkatuli. Ja jos et sielä pärijäis, solis ihan sinusta itestä kiini. Tämmönen ku olis joulu, niin solis Joulu. Sitä vois harkitaki, semmosen joulun oottamista.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)