Hello.

Onkin mennyt pitkä aika siitä, kun viimeksi olen kirjoitellut.
Ihmekös tuo. Tähän opehommaan on sisältynyt ja sisällytetty niin paljon sälää, ettei itseään meinaa välillä löytää sen kaiken keskeltä.

Hyvin epävarma on olo.
Noin niin kuin opettajana.

On tämä kauheaa; mietin tässä juuri, miten sanani asettelisin. Ettei ihan suurimmalla vasaralla lyötäisi päähän tai jopa viralta pantaisiin.

Tätä ihanaista, kaikkitietävien sivistystoimen päättäjien ajamaa inkluusiota olen mietiskellyt ja siitä hienoisesti hyvin pienessä piirissä ajatuksia vaihtanut - eihän sitä toki sovi huudeilla kaikennäköisiä vastarannankiiskeyksiä huudella. Leimautuu. Nykyisin jopa ns. vihapuhujaksi, jos kyseenalaistamaan uskaltautuu.

Hieno on tämä ajatus; että kaikilla oppilailla on oikeus lähikouluunsa. Ja kaikilla oppilailla oikeus olla yksilö siinä ihan normipopulaluokassa. Oikeus saada opetusta ja oppia. Omien edellytystensä mukaisesti. Eikös se ihmisyyden ihan näin pitäisi kulkeakin? Ja siihen on pyritty, todella pyritty. Jo nyt, koko ajan.


No. Mutta. Kun. Ei se riitä. Tarvitaan uudistusta. Nykyiset asiat eivät toimi kai, vanhoja, tarvitaan UUTTA ajattelua, uusia OHJELMIA.

"Ihanvaansellainenkuvitteellinen" (totta kai kuvitteellinen, mitään ei saa saati uskalla puhua, mistään) arkipäivän katsaus alakoululuokkaani (6.) tällä hetkellä, lue sekä (LUOKAN)opettajana että mahdollisena jonkun lapsen vanhempana/ yläkouluopettajana...

Oppilas 1: Kalle-Velmeri;  osaa matikkaa ja tykkää fysiikka-kemiasta yli kaiken. Haluaisi jutella mustista aukoista, kyseenalaistaa matemaattisia laskukaavoja. Valittelee sitä, ettei opella ole aikaa vastata kysymyksiin (joita esittää u s e i n, "ope, oliks se valovuosi nyt niinku 9.46 jotain biljoonaa kilometriä?" ) Joo. Oli se. Muistaakseni. "Ope, oikeastaan tää on aivan liian vaikeasti esitetty kaava, tän vois ajatella myös näin, hei ope..."  Joo, voisi. Mahtava idea, mutta jutellaanko siitä vaikka iltapäivällä. Tai huomenna tai ylihuomenna. "Ope, sulla ei ole koskaan aikaa..."
Ei niin. Voi kun olisikin, ja haluaisin ja pitäisi olla...ja olisi mielenkiintoa.

Oppilas 2: Heinu-Oljaana: äärimmäisen ujo, vetäytyy pienimmästäkin kontaktista. Lastensuojelun asiakkuudessa... Taustalla ilmeisesti vanhemman mielenterveysongelmia ja mahdollinen lapsen hyväksikäyttöepäily. Heinun koulu menee nyttemmin jo ihan ok. Kokeistakin saa 7-8. Käsityö ja kuvis vahvoja. Piirtää mielellään! Välillä unohtuu omiin ajatuksiinsa, eikä työskentely ota sujuakseen. Itkeskelee satunnaisesti. Pitäisi jaksaa jutella säännöllisesti. No, onneksi kavereita on, he juttelevat. Ja kantavat Heinunkin murheita...

Oppilaat 3-8: Mirru, Poke, Heikka, Mantsa, Pirre ja Semo: ei suurempaa sanottavaa, osallistuvat tunneilla ok, työskentelytaidot ok. Toimivat ohjeiden mukaan suht itsenäisesti. Aikaa ei kyllä aina jää opelle tarkistaa, olivatko ymmärtäneet tehtävät ja tehneet ne oikein. Kokeissa kuitenkin sellaista seiskaa, kasia. Tosin nythän sitä ei saisi enää niin seurailla, sitä koesuoriutumista, ennemminkin sitä oppimisen prosessia ja omaa kehitystä. Pakko sanoa, että tuo Semo välillä vähän menee hölmöilyihin mukaan; saattaa vähän olla aggressiivinenkin pienempiä kohtaan. Onneksi vain ehkä kerran, pari, kuukaudessa tällaista selvittelyä, lähinnä välitunti- tai siirtymätilanteissa ilmenneitä.

Oppilas 9: Vilkko. Ryömii pulpettien alla, raapii itseään luokassa olevilla saksilla, raaputtelee niillä myös oppilastoverin pulpettia. Liimailee itseään, siis ihoaan, Erikeeper-liimalla, tykkää kuulemma siitä. Hankailee kuivunutta liimaa sitten itsestään irti. Kyseistä töhnää ympäriinsä. Eipä tuo vielä. Läksyt lähes aina tekemättä. Tavarat päivittäin hukkateillä. Pulpetin sisältö Harmageddon. Matikan tunnilla ennätys kymmenen laskutehtävää. Epärehellistä käyttäytymistä, varastelua havaittu. Iso huoli. Äiti ei vastaile kovinkaan hanakasti puhelimeen, jotta voisi jutustella.

Oppilas 10: the Drama Queen. Hommat hoituvat koulussa "silleen ookoo". Puhelin on paras kaveri, myös oppitunneilla. Harrastaa P A L J O N - ja "sit ei saa läksyy tulla, ku ei ehdi tekeen, epäreiluu rajottaa tota vapaa-aikaa". Ulkonäköön huomattavaa panostusta, joten siihenkin aikaa saa varmasti kulutettua, ulkoasuun...Meikit messissä, totta kai. Myös oppitunneilla.

Oppilas 11: Mellu. Asuu isillä, ei tapaa äitiään. Koulu menee hienosti. Ainakin päällisin puolin. Kautta rantain avautuu kyynelehtien peloistaan typyköiden riitatilanteiden selvittelyn päätteeksi. Kerrankin, hyvä Mellu! Saa itkeä! Voi avautua, jes! Opillisesti matematiikassa kyllä olisi parantamisen varaa. Ihanko kertotaulutkin unohtuneet... jakokulma on edelleen täysin hepreaa, kymmenistä kertauksista huolimatta.

Oppilas 12: Vilijonkka. Huutelee tunneilla, naputtelee rytmiä esineillä (kynillä lähinnä), keikkuu tuolillaan koko ajan, Ei kuuntele ohjeita, huutaa seitsemän kertaa ohjeen antamisen jälkeen "Mitä pitää tehä, mitä pitää tehä, mikä sivu". Huutelee työskentelynsä lomassa "mustankissanpaksutposket, mustankissanpakeikupaksutposket".  Sisäpiirin vitsi varmaan? Häiritsemisestä moittiessani taantuu tarhalaiseksi. Tavaroita etsitään pulpetista joka päivä. Lapsi itse ei niitä löydä. Ne ovat kuulemma vain hävinneet, mutta sieltähän ne pulpetista tai repusta löytyvät. Kun joku etsii. Yhtenä päivänä annoin neljä uutta lyijykynää, koska yhtään hänellä ei kuulemma ollut. Vajaa kaksi viikkoa, ja antamani kynät olivat vainajia tai muuten vain muisto vain.

Oppilas 13; Ernesti-Heikki. Erittäin haasteellinen ADHD. Ihan diagnoosit on, juu. Ja keskittymislääkkeet. EH saattaa olla jonain päivänä yltiöiloinen, jopa hysteerisyyteen saakka. Läksyt ovat jatkuvasti tekemättä, kirjat kotona tai kadonneet. Tuntityöskentely kun ei millään ota sujuakseen; sen vuoksi EH on vuosien yrittämisen ja vanhempien ja koulun vaaaaatimisen jälkeen saanut ihan henkilökohtaisen avustajan luokkaan, jes. Ihme tapahtui. Tosin tämä avustaja ratkeaa moniin muihinkin ja muidenkin luokkien "jutskiin", diabetes-hommiin, sijaistamisiin ym.  Ettei se ihan niin henkilökohtainen olekaan, mitä niissä Ernesti-Heikin avustajalausuntopapereissa todettiin ja edellytettiin oikein lastenpsykiatrian asiantuntijan toimesta.

Oppilas 14: Mirjami. Tavallinen taaplaaja. Erittäin liikunnallinen! Pitää maantiedosta. Mitä muuta... mitä muuta? No, enkussa ihan ok? Ei huomiota. Kuka tää on...

Oppilas 15: Kerkko-Kullervo. Tavallinen taaplaaja. Kotona tosin avioero tuloillaan, josta vanhemmat kyllä informoineet opettajaa, täytyy tarkkailla. KK:n vahvuus käsityö (puukässä, tykkää askaroida muutenkin, sähkötyöt kiinnostavat...) Lukuaineissa haastetta, ei jaksa. Eikä halua kirjoittaa paria sanaa enempää kirjoitus(ennen tunnettiin nimellä essee-vastaus)tehtävissä. Ollut nyt hieman riehakas ja väliin riidoissa mukana. Miksiköhän.

Oppilas 16; Helli-Mirella; äärimmäisen tunnollinen, yleislahjakas akateemisesti. Rima korkealla, haluaisi haastetta lisää. Sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut. Edustaa mielellään. Älykäs. Tekee kovasti töitä. Vaatisi älyllistä haastetta. Jaa, mistäpä sitä pieraisisi, niin sanotusti. No "koneilla", tietty. Pelaa vaikka shakkia. Sitä konetta vastaan. Tai tekaisee matkakertomuksen kuvitteellisesta matkasta Gonderjangiin. Netistähän sitä infoa löytyy. Ja siihen hommaanhan ei tarvitse open apua, koneetkin pelittävät satavarmasti. Aina. Hehe. Siis koneet eivät pelitä, ja hänkin tarvitsee open ohjausta.

Oppilas 17: Niko-Henteri; matemaattisesti erittäin lahjakas, pitäisi eriyttää ylöspäin koko ajan. Aikuisen kanssa keskustelee kuin aikuinen ikään. Menee kyllä luokassa hölmöhommiin mukaan, mistä aiheutuu rauhattomuutta. Tekaisee tehtävät tuosta noin vaan. Sen jälkeen haluaisi "olla puhelimella/koneella" = PELATA (Clash Royalea, vitsi, kun ei voi pelata GTA:a koulussa) - ellei muuten vaan viattomammin näistä helvetinkoneista ajatteleva/opetushallituksen maailmojasyleilevään kaikkitietävyyteen kuuluva mahdollinen lukija tätä käsittänyt vaan ajatteli suuressa viisaudessaan ja aikuisen kasvattajan kypsyydessään, "ettei 10-13 -vuotiaiden "sananvapautta saa rajoittaa".  Niko-Henterin arviointikeskustelussa (jota ei kirjattu mihinkään typerään lippulappuseen), tuli esille, kuinka nämä kuudesluokkalaiset whatsapp-ryhmissään viestittelevät kepoisesti iltakymmenen, yhdentoista jälkeen. Jopa kello kolmelta yöllä. Tämä niin tapetille noussut SananVapaus on luokkaa: "MOI!!!!!!!!!!!" " Helou. Ketään?" "OMG, meikä pelaa, en meinaa nukkua koko yönä, kuvaan tän Youtubeen, muuten!"

Oppilas 18; Sande. Hilvenlandiasta meille muuttanut, siis S2-oppilas. Suomen kieli teettää vielä töitä. Puhuminen ok, mutta luetunymmärtäminen ja käsitteiden ymmärtäminen vaatii koko ajan harjoitusta ja konkretisointia, avaamista.  Kokeet lukuaineissa sen vuoksi usein eriytettyjä. S2-open kanssa pohditaan koko ajan Sanden edistymistä ja suunnitellaan yhdessä esim. kokeita. Ilonen lapsi, todella herkkä tosin, ottaa maailman murheita (LUE: kavereiden murheita) kantaakseen.

Oppilas 19: Pertti-Isaskar. "Vittuperkelesaatanakyrpähuora!!", toteaa kyseinen oppilas useampaan kertaan päivän aikana. Juu, diagnoosit on, on. Monetkin, ja usealta taholta. Lapsi ei kykene suoriutumaan yleisopetuksen vaatimusten mukaisesti yleisopetuksen luokassa (meinasin käyttää käsitettä normaaliluokka, anteeksi siitä. Paha käsite. Ehkä jopa ns.vihapuheeksi luokiteltavaa). Mutta. Vittuperkele, yhteys tukevaan tahoon psykiatrian polille. Niin. Jos niitä joskus saisi puhelinyhteyteen. Akuutisti ei ainakaan saa. Eikä näköjään muutenkaan. Heidän sopimiinsa moniammatillisiin palavereihin ei ilmaannu heidän edustajaansa. "Aikataulusekaannuksia". Lausunnot kadoksissa. Puhelu loppuun väsyneen äidin kanssa iltakasin jälkeen. 40 minuuttia. Taas. Normihommia. Soitellaan taas seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, jos ehditään - tai jaksetaan. Apuja ei nyt tähänkään hetkeen tule. Nytkään. Mitenkäs hienon, tasa-arvoistavan erityisopetusuudistuksen jälkeen - apua olisi saatavilla aina, vai?

Oppilas 20: Valoisa, työteliäs, ahkera lapsi.  Kuulovamma ei haittaa oppimista selkeästi, hieman hankaloittaa toki. On opittu yhdessä kommunikoimaan, oppilas osaa lukea nyt jo myös huulilta. Pitää vain aina muistaa ARTIKULOIDA selkeästi. Akustiikkalevyjä saatiin lisää luokkaan vuoden vaatimisen jälkeen. Onneksi kuulopoli on ollut kuulolla.

Oppilas 21: Muutti ilman ilmoitusta joululoman aikana. Saapi seuraava ope sitten hänet. Ja ne huolet. Nekin kyllä siirtyvät.
Mutta minullekinhan se huoli jäi...


Oppilas 22: Tulossa seuraavaksi. Tervetuloa, lapsi! Sinäkin.

Kuten aina ennenkin.



Mutta, MIHIN?

Todellisuuteen? Tasa-arvoon. Tyytyväisyyteen, Täydellisyyteen. Osaamisen Olymposvuorelle: INKLUUSIOON: KOULUUN!!!!

Voi voi. Kun ei ole enää mahdollisuutta edes pienryhmäopiskeluun. Sellaisia pienryhmiähän ei tarvita, koska kaikilla on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun ja kaikkien yksilöllisyyttä pitää kunnioittaa ja vaalia. Jos muuta vaihtoehtoa miettii, on se "syrjintää", epätasa-arvoa.

Ja ai niin, minullahan on jo mukava, pikkuinen luokka, niiiin vähän oppilaitakin, kaiken lisäksi. Normisakkia, sanoisi joku....

Ja ne "Jotkut" kyllä sanovat ja sanelevat.

Olen todella huolissani päättäjiemme pontevasti ajamasta erityisluokkien/pienryhmien alasajosta ja erityisoppilaiden inklusoimisesta yleisopetuksen luokkiin. Mikä on motiivinne? "Oikeus lähikouluun ja syrjinnän estäminen, oikeus saada yksilöllistä opetusta"?

Uskallan kertoa, että tämä visionne ei tule toteutumaan. Tulette olemaan niin sanotusti kusessa. Moninaiset, heijasteiset kustannukset tulevat vain nousemaan. Ei säästöjä loppupelissä, pelkästään nousevia kustannuksia. Uskomatonta.

Kuinka moni kouluvirastojen herrakavalkadeista on jalkautunut arkeen tutustumaan koululuokkien nykyisiin arkipäiviin? Ei varmasti ainoakaan - en ainakaan ole moisesta kuullut tai opetustoimen byrokraatteja täällä ns. ruohonjuuritasolla havainnut. (No, ehkä nämä on heti poistettu rikkaruohoina.) Kaikennäköisiä turhanpäiväisiä toimistohommeleihin soveltuvia lippulappusia sieltä kyllä postaillaan ja vaaditaan (usein hyvin lyhyellä varoitusajalla ja ilman tarvittavaa tiedotusta) täyttelemään. Uusi OPS ja silleen. Vaatii nopeaa toimintaa... Jotain uusia projekteja ja silleen. Konsultteja ja silleen. Ohjelmia ja silleen. "Yritysyhteistyötä ja sidosryhmäyhteistyötä" (mitäs se lienee)ja silleen - pedagogisia ihan aikuisten oikeasti vanhoja, uudelleen lämmiteltyjä ideoita uuteen asuun puettuna. (Kuka hyötyy, kyseisen idean uudelleenlämmittäjä ja vain uuteen otsikkoon sonnustanut (mies)?).

Eihän meillä tavallisilla, ehkä maailman korkeimmin koulutetuilla opettajilla, olekaan muuta, koulutukseemme sisältyvää tehtävää kuin täytellä teidän aikuisten oikeasti sanoen typeriä lomakkeitanne. Meillä on aikaa kuunnella tyhjänpäiväisiä jorinoita kaikenmaailman koulutuspäivillä - jopa VESO-nimikkeen alla. Meillä on aikaa testailla teidän toimistojenne tai kamujenne "toimistoilun" antimia, missä ne milloinkin sitten sijaitsevatkin - ei niin väliä kanssakäymiselle-kunhan se on sähköisessä muodossa eikä missään nimessä ole jälleenlähetettävä eikä vastaukseen tarvi mitenkään reagoida.- Meillä on ilmeisesti teidän mielestänne aikaa analysoida, kokeilla, antaa palautetta ja kehittää (T)eidän suunnattomalla pedagogisella viisaudella laatimianne "arviointikeskustelupohjia" ja muita ilmeisen hyödyllisiä ns. asiakirjoja .(Salassa pidettävä, arkistoitava. jne jargonia - miksi ja minne? Kymmeneksi vai viideksitoista vuodeksi?)

Esitin tuossa edellä täysin paikkansapitävän kuvauksen alakoulun luokkakoostumuksesta.

Te opetustoimen päättäjät meinaatte siis vielä edelleen kurjistaa oppilaidemme ja heidän vanhempiensa oikeuksia minimoimalla erityisluokkien/erityistä tukea vaativien oppilaiden ryhmät?
Vetoatte näissä toimenpiteissänne joka käänteessä "inkluusioon js oppilaan oikeuteen olla tasavertainen toisten oppijoiden kanssa,  sekä oppilaan oikeuteen lähikouluunsa". Ketään ei saa "syrjiä".

Nyt vain on niin, että aletaan mennä lasten ja nuorten heitteillejätön puolelle näissä toimissa.
Näitä erityisopetuksen uudistamisratkaisuja tehdessänne ette ole kuunnelleet alan asiantuntijoita: vanhempia ettekä nimenomaan (luokan)opettajia. Lapsella on oikeuksia, kyllä. Mutta tekö ne määrittelette sieltä jostain, tuntematta ja tietämättä...

Yllä esittelemäni kuvaus perusopetuksen alakoulun kuudennesta luokasta on täysin paikkansapitävä, vaikkakin "käsitelty" tunnistettavuuksien ehkäisemiseksi.

Aika moni luokanopettaja kuitenkin varmaan tunnistaa esille ottamiani seikkoja omissa luokissaan.
Yksi opettaja ei riitä antamaan huomiotaan kaikille, sitä huomiota mitä moninaisimmista syistä tarvitseville oppilaille.

Sitäkin vähää, minkä opettaja jo selkärangastaankin antaa työlleen ja oppilailleen, yöunistaan ja jopa oman elämänsä tarpeista ja velvoitteista laistaa tämän tärkeän työnsä takia, te, kuntien sivistystoimen päättäjät ja valtion koulutuspolitiikasta vastaavat olette väheksymässä ja mitätöimässä. Mitätöinti näkyy myös opettajan palkkauksessa  Mutta sehän on pientä. Me opettajathan  teemme tätä työtä ihan vain ihmisyyden ilosta?

Tässä vielä,  ilkeä kun olen, haluaisin ottaa esille myös huomattavan epäkohdan luokan- ja aineenopettajuuden välillä. ¨
Kokonaisopetusajattelu olisi hyvä kaikenlaisia "ILMIÖITÄ" ja "LAAJA-ALAISIA oppimiskokonaisuuksia suunnitellessa".

Hieno homma tämäkin, että vaikka ne kieltenopet sitten osallistuvat kaikennäköisiin "kokonaisuuksiin".  Mutta kuinkas moni (vaikka ihan lähiesimiehistä ylöspäin hierarkiaa ajatellen) on käsittänyt, miten SE käytännössä toimii?

Ja entäs sitten, kun sinulla on luokanopettajan virassa/toimessa se ns. oma luokka, ja saat luokanopettajan palkan - mutta sinulla on myös useampia aineenopetuksen ryhmiä oman luokkasi lisäksi - joista et saa aineenopettajan palkkaa? Vaikka teet aineenopettajan JA ERITYISLUOKANOPETTAJANKIN työtä, käytännössä, OMAN luokkasi lisäksi! Ja luokanopettajan palkkauksessa tuntisi on karsittu minimiin säästösyistä? Että kauankohan luokanopettajat tällaista sietävät?

Ei muuta kuin tervetuloa, INKLUUSIO.
Voi olla ,ihmiset, ettei lapsillanne ole kauaakaan enää päteviä opettajia. Tällä arvostuksella ja palkkauksella, ei-ollenkaan-resursseilla.
Tervemenoa persiilleen vielä enemmän Pisa-tulokset - ei vaan ole enää aikaa opettaa. Kirjaillaan, kirjaillaan, palaveerataan. Laaditaan oppimissuunnitelmia, tiimeillään. Taas palaveerataan ja kirjataaaaan.

Eli inkluusioon.

Eipä siihen oppilaan yksilöimiseen, yksilölliseen kohtaamiseen ja hänestä VÄLITTÄMISEEN enää riitä paukkuja. Mielestäni inkluusio on arkipäivää jo nyt (pitää muistaa yrittää soittaa sossuille ja perhenuvolaan ja perhekotiin huomenna jossain välissä - nehän eivät siellä ole tavoitettavissa enää kolmen jälkeen, ei niiden tarvitse).

Päänupin kunnossapitoon ei hirveästi satsata.

Varsinkin kun sen ns, nupin pitäisi olla kunnossa meillä opettajilla.
Päättäjien päänupista ja sen kunnosta en ole ihan varma. Enkä opettajienkaan nupin kunnosta tätä menoa, olipa kouluaste mikä tahansa. Ei kukaan loputtomiin jaksa.

Hyvin osataan meillä kuitenkin.  Tuhota ainakin, muka kehityksen ja kehittämisen nimissä.

Opettajana olen hampaaton. Kukaan ei uskalla puhua mitään?

Kuten sanoin, olen hyvin huolissani. Opettajana ja ihmisenä. Vielä, kun tähän inkluusiohurmaan lisätään ajatus siitä, kuinka koulu on tavallaan tehdas; toimii tuottajana markkinatalousyhteiskunnan kysyntään.

Meillä on käsissämme hieno yhtälö. Ihan pomminvarma, niin sanoakseni.

Äitinä en enää lapsiani tämän yhteiskuntamme jonkin mukakasvattajien/taloudellisten hyötyjien, päätöksiä tehtailevan näennäisjoukkion hyväveliverkoston kehittelemän "koulu"systeemin ja ulkokultaisen opetussuunnitelmaideologian syötäväksi  antaisi. 

Yök.

Hyvää ja kaunista...

Syysloma lomailtu. Tai siis nukuttu, pääsääntöisesti. Himmailtu kaamosta kynttilöiden säestämänä. Sillä täällä se kaamos asuu, etelässä.
Ei aurinkoa enää, mutta ei myöskään lunta. Lumi helpottaisi, kirkastaisi maisemaa. Raikastaisi.
Missä mahtavat viipyä viime syksyiset vesisateet, joiden kurimuksessa Noan arkin tarpeellisuus jo sujahti mieleen.
Ehkä ne tulevat tämän luvatun kymmenen päivän "talvijakson" jälkeen? Vai voisiko se talvi ihan tulla jäädäkseen...

Tässähän olisi yksi ilmiö ilmiöiden moniulotteiseen kirjoon; kaamos. Olisi hyvinkin monialainen. Psykofyysissosiaalinen ainakin. ;) Kaamoksesta saisi väännettyä aika paljon.

Toisaalta hiffasin myös kivan "ilmiön" katsellessani tänään koulumme alueen rakennustyömaata luokkani ikkunasta. Siinä seurailtiin muutaman oppilaani kanssa työmaan touhuja. Tokaisin, kuinka mellevää olisi olla kaivinkoneenkuljettaja. Mitä taitoja tuollainen vaatiikaan, mietin kaivinkoneiden tanssia seuratessani! Kuinka suorastaan hellästi maakuorma siloiteltiin kuorma-auton lavalle herkin ottein. Kuinka saumattomasti yhteistyö kuorma-auton ja kaivinkoneen välillä eteni. Nykyisin se kauhan vaihto kaivinkoneeseen sujuu sutjakkaasti myös. Ei taitaisi minun koordinaatiokykyni riittää kaikkien niiden vipstaakkeleiden ja polkimien yhteistoiminnan organisointiin edellä mainitun "tanssin" aikaansaamiseksi. Ihme tyyppejä! Tätä rakennustyömaan "ilmiötä" voisi hyödyntää hyvinkin monialaisesti!

Muutoin aika flegmaattinen alkuviikko. Liiallinen nukkuminen on kai tylsistyttänyt.
Oppilaatkin olivat ihan ehtoolla maanantaina. Ihan apinatarhasta. Huput ja myssyt päässä hölistiin kaikenlaista. Huudeltiin, ei oltu oikeilla huudeilla. Opelta meni eka kertaa hermo jo 8.50 maanantaiaamuna. Intouduin  jo esittämään, että  jesarit kehiin, jotta suut saataisiin soukemmalle! Siinä naureskeltiin luokassa, kuinka kipiätä se mahtaisi ottaa alkaviin partakarvoihin, kun iltapäivällä sen jesarin nykäisee pois. Myssypäät naurunsa keskeltä uhoamaan: Sää uhkailet meitä. Me kerrotaan poliisille, lapsia ei saa uhkailla eikä kiristää, eikä vaatia. Sut haastetaan oikeuteen, kuule.

Kävinpä nappaamassa myssyt päästä ja tuumasin, että sen kun vaan, muruliinit. Soitetaanpa ensin kuitenkin sinne iskälle, ja jutustellaan vähän. Josko lähtisi vaikka puhelin takavarikkoon?

Myssyjä ei enää päässä näkynyt, ja kielenkäyttökin lasehti tavanomaiselle tasolle.
May the force be with you. Älyluurilla on uskomaton voima.

Tänään olikin jo tasaisempi päivä, tosin Yksin kotona -leffan myssypäitä (Kevin) näkyi edelleenkin. Ilmiö on jopa kertaantunut. Huh! Muotia, kai.

Mutta. Ei kai sille mitään voi, jos niiden päitä palelee...
Jos ne hommat sujuvat paremmin pipo päässä, ei kai silloin voi olla järki jäässä?

Tosin laventaminen samannimisiksi on ihan hebreaa tai muuta jokseenkin meikäläiselle tuntematonta kieltä. Olipa se pipo päässä tai ei.
Olen melkein tanssinut ripaskaa ja kiipeillyt seinillä laventamista havainnollistaakseni.
Mutta ei. Mikähelevatsiinävoiniintökkiä!
Jään pohtimaan. Näen ehkä ratkaisuja ensi yönä unissani, tai sitten en. Laventamisunia joka tapauksessa saatan nähdä - ratkaisuja en välttämättä. Vau, kun ne tulisivatkan noin vaan, unissa. Aamulla voisi todeta, että naps, nyt lutviutuu.

Aloin myös kaikennäköisestä sälästä piruuntuneena seurailemaan tuota realistista työaikaani.
Ihan kirjaan muistiin tässä kuussa kaiken opetustuntien ulkopuolisen työhöni kuuluvan tai "kuuluvaksi määrätyn". Ei olisi pahitteeksi itse kullekaan. Tänään olen ottanut rennosti, sunnuntai menikin oppimissuunnitelmapohjien laatimiseen.

Puheluita ei lasketa. Siis työhön liittyviä.
Onkokaan minulla enää muita?

No, onneksi on.
Ja onneksi: ne työhön liittyvät ovat usein myös paljon muita kuin vain töitä; ne ovat kohtaamisia ihmisten kesken.

Tärkeintä.

Ihan himmeetä

huomata, millaisia tekstejä kansa lukee (haluaa lukea) ja mihin kukainenkin milläkin tavalla reagoi.

Vaikka vallalla on vaikenemisen ja hyssyttelyn kulttuuri, minä puhun.
Kirjoitan. Enkä pyytele sitäkään anteeksi. Enää.

Tänään oli kuulkaa vallan positiivinen päivä!
Aamu vähän venähti, mutta onneksi oli tiedossa kiva päivä. Puuhastelua!

Yhdeksän jälkeen lähdimme oppilaiden kanssa käymään kaupassa. Hankkimassa kamaa diskoiltaa varten. Siinä samalla ulkoilutimme koirani. Muutama ei ollut jaksanut näin syyslomalla herätä mukaan, pari on ulkomailla lomailemassa vielä.

Opiskelimme hieman kirpparilla; jotenkin mälsää, että joku pyytää 2 egee likaisesta T-paidasta, jossa on vielä reikä kainalossa. Hyvät luistimet saa kympillä. Videoitakin on tarjolla ("mitä nää on?"). Epäjärjestys askarrutti; paremmin myisi pöytä, jos olisi siistimpi, eikä ihan räjäytetty. Päätettiin hankkia kirpparipöytä ja kokeilla. Myytävää kyllä löytyisi! Kirpparin tuottoja muka maksimoitiin siinä sitten. Yrittäjyyskasvatusta.

Hölkkäiltiin kirpparikierroksen jälkeen reippaasti ilakoiden kaupungille, syömään! Nam. Tällä kertaa menimme kiinalaiseen ravintolaan, kansainvälisyyskasvatusta. Puikot eivät pysyneet käsissä, onneksi oli haarukka kuitenkin apuna. Pari muuta kanssa-aterioitsijaa hieman arasteli äänekästä joukkoani, puhahtelivat jotensakin. Muutamat lautasliinat jäivät pitkin pöytiä, ja pari possuviipaletta oli unohtut pöydälle. Ope haki huolettomat takaisin siivoamaan.  Ja metelöi asiasta. Ihmisyyskasvatusta.

Sitten mentiin torille. Tehtiin kärrynpyöriä, heiluttiin muuten vaan, kuten varhaisteinien kuuluu. Ihmeteltiin, paljonko maksaa tämä jatkuva katurakennustyö - ja kuka sen maksaa??  Ärsyynnyttiin siitä. Mölistiin hienoisesti, syljeskeltiin hieman. Ope ärsyyntyi tietysti eniten.

Istahdettiin hölisemään niitä näitä. MM-kisatkin tulossa; mitenkäs me osallistumme tähän "ilmiöön"?
Eräs oppilas ehdotti, että perustettaisiin muovipusseille pantillinen palautuspiste. 10 senttiä per pussi.
Idea jäi kehittelyn asteelle. Mutta kieltämättä "rikastuisin", jos voisin palauttaa kaapeissani lymyävät muovipussit tuolla 10 sentin hinnalla! Mutta se jälkikäsittely pusseille... Hmm..

Luuhailtiin siinä vielä näiden MM-kisojen näyttämölle, stadionille. Muisteltiin, kuinka eräs oppilas oli Hiihtomuseon käynnillämme hajottanut yhden mäkihyppääjän. Siis sellaisen muovisen. Oli niin kova vauhti ja hallitsematon alastulo, että muovimieheltä katkesivat jalat. Ei ollut kuulemma ainoa invalidi, kertoivat työntekijät... Varamies löytyi vammautuneen tilalle.

Huomattiin myös, että suunnistusopit ovat ihan paikallaan. Kertailtiin hymyssä suin Kerttu-Helinän eksymistä suunnistustunnilla. Maamerkithän kyllä olivat tuolloinkin paikallaan; Lahden betoni, muun muassa. Ke-He:llä ei suuntavaisto vain pelannut. Kerttu-Helinä ei ole sen koommin suunnistellut, mutta miksi pitäisikään. Huomattiin kuitenkin tässä kohtaa liikkuneemme lähes kymmenen kilometriä. Liikuntakasvatusta. Kännykätkin olivat jotenkin unohtuneet. Myös Pokemon Go. Jes.

Muisteloja näitä ja paljon muita siinä kertailimme.

Viimeisena etappina jalkauduimme Mytäjäisiin. Uimaan halusivat! (Ei hitsi, sehän on jo melkein marraskuu...) Joku ehdottikin nuotion sytyttämistä lammen rannalle; pukukopeista saisi materiaalia kunnon roihuun. Ihan aikuisten oikeasti; kaksi kakaraa vetaisi hyppytorniin ja sukelsi lampeen! Ei kylläkään uima-asussa, ihan vaan housut pois ja alkkareissa "ammeeseen"!

Nousivat vedestä ihan elävien kirjoissa. Vaativat, että makkaraa pitäisi vielä paistella. Rupesivat siinä hajottamaan jo pukuhuoneita!


Huh!

Tässä kohdassa minä heräsin.
Sehän oli unta!

Syyslomaunta.

Sisällöt ihan kivoja kuitenkin!?

Syyslomaterveiset äksyopelta!

Tänään pääsin ylös sängystä jo kahdeksan aikoihin. Eikös se ole torstai tänään.

Syyslomapäivät tähän saakka ovatkin menneet nukkumiseen ja kaiken maailman sekounien näkemiseen, sekä yö- että päiväunilla. Ihan hävettää tunnustaa yöunien kestäneen kymmenisen tuntia ja päikkäreiden parisen tuntia. Uni on kyllä tullut tarpeeseen, puolustelen taas...

Tänään ujuttaudun siis jälleen "opekuosiin", pakko päivittää jo rytmiä ensi viikon ja loppulukukauden koetuksia ennakoiden. Tällä viikolla olen unosteni välissä mietiskellyt kaikennäköistä, mm. sitä, josko minun pitänyt olisi pitänyt syntyä karhuksi. Tämä loputon pimeys syö vielä muun sälän lisäksi energiaa, ja tahdonvoimalla tai yltiöpositiivisella ajattelulla en kyllä saa sitä energiaa lisättyä, sorry konsultit ja kaiken maailman valmentajat. Oi, kuinka auvoista olisi köllötellä masu (toivottavasti, karhuilla kai ei ole toimeentulohuolia, ovat omavaraisia...) täynnä talvipesässä läpi synkeän pimeyden, loskan ja kylmyyden... Ihan selvästi olen perusnegatiivinen ihminen, hyi hyi minua. Ja perusnegatiiviseltahan voi odottaa negatiivisia kommentteja, negatiivista suhtautumista, muutosvastaisuutta, "vastarannankiiski" -asennetta, kitinää sun muuta vinettämistä. Kriittinen = negatiivinen ihminen?

Tässä "lomaillessa" olenkin paremmin ehtinyt tutustua opefoorumeihin ja ajankohtaisiin keskusteluaiheisiin. Itsekkäistä periaatteistani johtuen olen myös ihan vain "huvikseni", heh, kyseenalaistanut esimerkiksi leirikoulupäivien päivärahan määräytymisperusteen. Ihan se ja sama sille muutamalle eurolle loppupelissä. Mielestäni on väärin, että leirikouluni viimeisen päivän (lauantai) lounaan olen kuulemma automaattisesti syönyt,  mikäli "siihen on ollut mahdollisuus". Esimies hylkäsi päiväraha-anomukseni, koska en ollut merkinnyt anomukseeni viimeisen päivän lounasta (joka oli ylimääräinen ja jonka maksoivat erikseen ne oppilaat, jotka sen halusivat syödä). Juu, juu; kuulen jo kommentit: näin se vaan menee, ota mitä saat ja ole hiljaa.

Kyseisellä periaatteella voisi ajatella, että kaupungilla kävellessäni minun pitäisi poiketa lounaalle joka kuppilaan matkani varrella; ovathan ne auki ja tarjoavat lounasta. Samoin tilatessani majoituksen jostain hotellista, olisi itsestään selvää, että maksaisin MYÖS ruoasta; onhan se tarjolla joka päivä, vaikka en aterioita olisi tilannutkaan saati niitä syönyt, eivätkä ne ole laskuuni sisältyneet.  Sylettää. Mahtavasti kikkailtua, täytyy kyllä hattua nostaa. Säästö se on pienikin säästö, opettajathan joustamistaankin joustavat! Kysyessä asiasta saa vielä huudot esimiestaholta niskaan. Että tyhmä sitä on, kun uskaltaa näitä työnantajatahon porsaanreikiä kyseenalaistaa ja moralisoida. Hys hys. Lakihan on laki ja sopimus sopimus. Vaikka olisi mätä sellainen.

Seuraava dilemma. Toimintakulttuurin käsite. Sitäkin olen tässä jo pidemmän aikaa pohdiskellut. Uuden OPS:n myötä tuntuu siltä, että toimintakulttuuri-käsite on ajettu ja kohdennettu tarkoittamaan nimenomaan digiloikkaa kouluissa. Toimintakulttuurin muutokseen tarvitaan kuulemma nimenomaan välineita, mielellään jokaiselle oppilaalle oma pädi/kannettava, kuten lauseyhteydestä käsitin erään "toimintakulttuurin muutos" -kannanoton luettuani.

Höpö höpö. Minulla oksettaa koulun toimintakulttuurin ahtaminen tuollaiseen (digi)muottiin, taas kerran, väen väkisin! Kun nyt viimeistään jo olisi herättävä: tarvitaan ihan jotain muuta! Laitteet ovat sivuseikka.

Mielestäni toimintakulttuuri tarkoittaa ihan kaikkea olemista koulussa. Suoraa ja epäsuoraa ihmisten, niin oppilaiden kuin opettajienkin, keskinäistä kohtaamista koulun arjessa, koulun arvoperustaa, jolle opetus ja oppiminen rakentuvat. Jakamista, turvallisuutta, huolenpitoa, välittämistä, kohtaamista, osallistumista, kanssakäymistä ihan kasvokkain. Opiskelun ohessa. Niistä olisi minun toimintakulttuurini tehty.

Lainattuna:

Toimintakulttuurin kehittämistä ohjaavat periaatteet on annettu OPSIN perusteissa

Tavoitteena on luoda toimintakulttuuria, joka edistää seitsemää asiaa:

1. Oppimista (oppiva yhteisö), 
2. Hyvinvointia (+ turvallinen arki), 
3. Vuorovaikutusta ja monipuolista työskentelyä  
4. Kulttuurista moninaisuutta ja kielitietoisuuutta 
5. Osallisuutta ja demokraattista toimintaa, 
6. yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa ja 
7. Kestävää elämäntapaa (eli Vastuuta ympäristöstä ja kestävään tulevaisuuteen suuntautumista)

 

Edellä mainittuja Martti Hellström kiteyttää blogissaan Pedagogiikkaa ja koulupolitiikkaa II seuraavasti:

 

1. Oppiva yhteisö toimintakulttuurin ytimenä 

Kaikki oppimaan! Yhdessä ja toinen toiselta. Virheistä.  Puhutaan. Tutkitaan. Pohditaan. Kuunnellaan palautetta. Tehdään yhdessä. Ollaan osallisia.  Pedagogista johtamista! Arvostetaan työhön syventymistä, oppimisessa tarvittavaa ponnistelua ja työn loppuunsaattamista. Innostumisen ja onnistumisen kokemuksia.

2. Hyvinvointi ja turvallinen arki 

Hyvinvointia ja turvallisuutta. Kiirettömyyttä. Mielen hyvinvointia. Työrauhaa. Viihtyisä ympäristö. Rauhallinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Hyvät sosiaaliset suhteet.  Hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Puuttumista. Yksilöllisyys, tasa-arvoisuus ja  yhteisön tarpeet. Kuulluksi tulemista ja oikeudenmukaisuuden kokemuksia. Joustavat käytännöt. Yhteisöllinen oppilashuolto. Ohjausta sekä tukea.

3. Vuorovaikutus ja  monipuolinen toiminta

Monipuolista  toimintaa ja työskentelyä. Suunnitelmallisesti eri työtapoja ja oppimisympäristöjä. Projektimaista  työskentelyä. Kokonaisuuksien opiskelua.Tieto- ja viestintäteknologiaa. Moniaistisuutta. Monikanavaisuuta. Ulos luokkahuoneesta. Liikkumista. Tilaa eri ikäkausille ja oppijoille tunnusomaiselle toiminnallisuudelle, luovalle työskentelylle, liikkumiselle, leikille ja elämyksille. Kokeilua.Vuorovaikutusta.Yhteistyötä koulun sisällä ja koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa.

4. Kulttuurinen moninaisuus ja kielitietoisuus 

Erilaisen rinnakkaineloa ja vuorovaikutusta.Kotikansainvälisyyttä. Monimuotoisuutta. Ymmärrystä, kunnioitusta ja vastuullista toimintaa. Rakentavaa keskustelua. Oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Uusia tapoja toimia yhdessä.  Monikielisyyttä.  Kielitietoisuutta.  Eri tiedonalojen kieliä  ja symbolijärjestelmiä. Arkikielestä käsitteellisen ajattelun kieleen.

5. Osallisuus ja demokraattinen toiminta 

Yhdessä rakennettavia toimintatapoja.  Osallisuutta edistävä, ihmisoikeuksia toteuttava ja demokraattinen toimintakulttuuri. Oppilaiden osallisuutta oman kehitysvaiheensa mukaisesti Kokemuksia kuulluiksi ja arvostetuiksi tulemisesta yhteisön jäseninä. Demokraattista  vuoropuhelua ja niille toimintatapoja ja rakenteita. Oppilaskuntatoiminta.  Tukioppilas- ja kummitoimintaa, vapaaehtoistyötä,  erilaisia kestävän kehityksen toimintoja. Yhteistyötä ja vuorovaikutusta koko kouluyhteisössä. Yhteistyötä eri hallinnonalojen, seurakuntien, järjestöjen, yritysten ja muiden toimijoiden kanssa. Yhteyksiä eri maissa toimivien koulujen kanssa.

6. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo 

Yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.  Samanarvoisuutta (ei  samanlaisuutta). Perusoikeuksien ja osallistumisen  mahdollisuuksien turvaamista kaikille. Yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista. Sukupuolten tasa-arvoa. Tukea oman identiteetin rakentumisessa. Sukupuolitietoista opetusta. Opiskeluun sitoutumista  ilman sukupuoleen sidottuja roolimalleja. Inhimillisen moninaisuuden arvostamista.

7. Vastuu ympäristöstä ja kestävään tulevaisuuteen suuntautuminen 

Kestävän elämäntavan välttämättömyyttä. Vastuullista suhtautumista ympäristöön arjen valinnoissa. Tuhlaavista toimintatavoista kestäviksi. Kestävän elämäntavan aineettomien tekijöitä.  Oppilaat mukana  suunnittelemassa ja toteuttamassa kestävää arkea.Toivoa hyvästä tulevaisuudesta. Osaamisperustaa ekososiaaliselle sivistykselle. Realistinen ja käytännöllinen asenne hyvän tulevaisuuden edellytysten muovaamiseen. Avoimesti ja uteliaasti maailman moninaisuuden kohtaamista. Toimintaa oikeudenmukaisemman ja kestävämmän tulevaisuuden puolesta.

 

Sorry, Martti, jos lainasin sinua omin lupineni! Olen niin samaa mieltä kanssasi näistä "kiteytyksistä". Tätä kaikkea on toimintakulttuuri koulussa.

Ja sitähän ei toteuteta pelkillä laitehankinnoilla.

Resursseja pitäisi mitä ilmeisemmin liietä muuallekin?

Kuten vaikka opettajien jaksamiseen? Palkanlisäkään ei näillä vaatimustasoilla olisi pahitteeksi.

25 viikkotunnin palkalla me opettajat tekaisemme sellaisia nelikymmentuntisia työviikkoja, työvuoden työviikkojen keskiarvoa kun ajatellaan.

 

Ei sitä tarvitsisi enää vähästäkin viedä.

Ai niin, mutta onhan meillä nämä "lomat".

 

PS. Ihana tekstiviesti oppilaaltani eilen: "Ope, muista nukkua MYÖS päikkärit, jaksat sitten taas meitä! Sydän."

Sydämiä murusilleni myös, jaksamisvastaavilleni :)!

 

 

 

 

"Teillä alkoi sitten taas loma."

Kaupan kassalla näin minulle todettiin.
Ja vielä sivukaneettina: "Kun eihän siitä kauaakaan ole, kun olitte lomalla."

Siinä tilanteessa olisi voinut tietysti heittää kehiin vanhan toteamuksen "ammatinvalintakysymys", mutta nyt menin sanattomaksi. Ei riittänyt huumori. Ja ammatinvalintakin mietityttää.

Juurikin viisi minuuttia aikaisemmin kyseisessä kaupassa ostoksiani (tarkasti) valiten (pikkuisen vähänlaisesti tuli tuota palkkaa tässä kuussa) mietiskelin samalla tämänaamuista moniammatillista palaveriani oppilaastani. Pohditutti, askarrutti, ärsytti, kyseenalaistutti, huolestutti, pelotti. Tajusin samalla etsiväni kaupasta sipulia, sipulia, jota en vain millään löytänyt. Harhailin ajatuksissani (oppilaspalaveri-sipuli-oppilaspalaveri-sipulipitäämuistaa), kunnes älysin jo ohittaneeni sen saakutarallaan sipuliosaston. Ei kun takaisin. Vastavirtaan...

Kassalla oli omassa työssään entinen naapurini. Kysyin, mitä kuuluu. "Töitä, töitä", vastasi hätäisesti sen kummemmin keskusteluun antautumatta (ja ei, ei ollut kuin kahden ihmisen jono tällä kassalla) ja heitti sitten tämän "teillä alkoi sitten taas loma" -kommentin.

Ainoa, mitä suustani siinä tilanteessa sain änkytettyä, oli "Sitä tarvitaankin kyllä."
Nousi iso halu ruveta perustelemaan lauselmaani. Puolustelemaan? Minulla ei sitten ilmeisesti ole "töitä, töitä", lähdenpä päivittäisestä lekottelustani lekottelemaan taas lomalle.
Teki mieli tokaista "Tervetuloa vaan kokeilemaan..."

Ulos kaupasta. Kävelemään kotia kohti. Automaattiohjauksella kai kotiin osasin...
Huomasin nieleskeleväni kyyneleitä.
Väsymyksen kyyneleitä. Avuttomuuden, turhautumisen, raivon ja open osakseen saaman kohtuuttomuuden kyyneleitä.

Puhun tietysti vain luokanopettajuudesta kirjoituksissani - siitä minun kokemukseni nousevat.
Liika alkaa olla minulle liikaa.

Vaatimuksia asetetaan. Resursseja
 ei ole. Vanhemmatkin ovat uupuneita. Yhtätyhjänkanssa-palavereja moniammatillisesti: tänäkin aamuna kuuntelin sairaalapuolen edustajia, jotka halusivat oppilaalleni "konkreettista tukea": aikuisen (lue opettajan/mahdollisen avustajan) tulisi olla koko ajan läsnä oppilaan koulupäivässä mitä moninaisimmista syistä. Aamun palaverissa todettiin, että oppilas tarvitsee henkilökohtaista avustajaa vaikeuksiensa vuoksi. Kahdella tällä hetkellä vain kahdenkymmenen oppilaan luokassani on jo henkilökohtaisen avustajan tarpeesta lausunto. Nyt kolmas.

En siis ole erityisluokanopettaja...

Erityiskoulut, erityisluokat ajetaan alas. Inklusoidaan.
Kritisoituani tällaista ajattelematonta inklusointia olen kuulemma rasisti joidenkin mielestä. Syrjin esim. vammaisia ja muita erityisen tuen tarpeessa olevia oppilaita. En anna heille mahdollisuutta ns. normaaliuteen.

Huolettaa vain, että useat erityisoppilaiden vanhemmat ovat oikein ammattisyrjijöitä omia lapsiaan kohtaan myös; he haluaisivat erityistä tukea tarvitseville lapsilleen heitä parhaiten tukevan oppimisympäristön. Ja se EI nykyisillä olemattomilla resursseilla ole välttämättä se lähikoulun yleisopetuksen monikirjoinen luokka.

Heitteillejättökinhän on rikos... Hmm..

Aamuisesta palaverista jäi mietityttämään erään moniammatillisen kollegan heitto: "Tämä (resurssipula, inklusointi, uuden ops:n vaatimukset) alkaa olla jo luokanopettajia kohtaan henkistä väkivaltaa työnantajan taholta."

Niinpä.
Ei vaan enää kykene ihmeisiin, joita yhä enemmän vaaditaan ja jokapäiväisenä normaalitoimintana työnantajataholta ja "yhteistyötahoilta" pidetään. Ei vain kykene.

Onneksi on se ihana luokka.
Se, joka on isosti kasvanut.
Se, joka välittää myös opestaan ja näyttää sen.
Se, joka huudahti tänäänkin "Nähdään huomenna!" - ennen kuin huomasi olevansa lomalla!
Onneksi ovat ne vanhemmat, joiden kanssa voidaan jutella ihan muustakin kuin Spiru-Linan matikan kokeen arvioinnin oikeudellisuudesta. Soitauttaa puolin ja toisin. Jakaa asioita. Olla ihmisiä.
Kiitos!

Muuten en jaksaisi kaiken paineen alla.

Hyvää syyslomaa!

Olkaa vaikka ja möllöttäkää kotonanne peiton alla, kollegat, ellette karkaa aurinkoisemmille alueille!

Kyllä se loma on ihan ansaittu.

Opettajuudesta tässä ajassa

Surullisena ja ärsyyntyneenäkin olen lukenut uutisointia ja kommentointia opettajan "ylilyönnistä".
Pohdin harva se päivä, miksi tällaisia "tapauksia" sattuu. Ja miksi niistä hanakasti uutisoidaan?

Kunpa uutisoitaisiin siitä, kuinka opettaja tekee sydämellään ja persoonallaan yhä vaativammaksi käyvää työtään! Ja millaisia monenlaisia, monialaisia taitoja opettaja tarvitsee päivittäin! Uutisoitaisiin siitä, kuinka monta kertaa ope on laskenut kymmeneen, sataan tai jopa tuhanteen työpäiviensä ja iltojensakin aikana. Hakannut päätään seinään ja välillä ehkä lattiaankin, kuvaannollisesti. Ollut todella väsynyt. Ollut siis OPE.

Olen luokanopettaja.
Olen opiskellut nykyistäkin luokkaani monta vuotta. Tapasin nämä oppilaani ensimmäistä kertaa kakkosluokan alussa. Olin ihan kauhuissani; en minä ole mikään alkuopettaja...

Kai siitä selvittiin. Minä, oppilaat ja vanhemmat...?

Ovat oppineet lukemaan ja jotenkuten kirjoittamaankin. Oppilaat, siis ;). Kertotaulut ovat miltei hallussa, heh! Tiedetään, että maapallo ei ("jotkutkylläedelleenkyseenalaistavatasian") ole pannukakun muotoinen ja että Aurinko on tähti, jota planeetat kiertävät. Plutolta on viety planeetan arvonimi. Dinosauruksia ei enää ole (paitsi opettajien keskuudessa). Mutta mammuteista ei ole niin varmuutta, kuulemma. ;) Häkään voi kuolla. Vedellä on eri olomuotoja. Metsiä on erilaisia. Martti Luther ei muuten ollut tutkimusmatkailija eikä ristiretkeilijä. Makaroni ei kasva pensaissa. Naava kuusen oksilla kertoo hyvästä ilmanlaadusta. Päähän sattuu, kun keikkuu tuolillaan ja lopulta kaatuu. Isot kirjaimet tarvitaan (paitsi tekstareissa ja muuten vaan chattaillessa). Suomen suurimmat nisäkkäät ovat hirvi, karhu ja .... hmm..?

Eräänä päivänä voitimme miljoonan Ilta-Sanomien "Haluatko miljonääriksi" -visassa; kun teimme sen kymmenen kertaa ja kilautimme välillä sille kuuluisalle kaverillekin! Visoista on hyötynsä. Ainakin monelle jäi jo toistoista mieleen, että haiku on japanilainen runomuoto ja että Pradon taidemuseo on Madridissa. Ja Aasia väkirikkain maanosa. Elleivät ne muuten olleet sinne mieleen jääneet jostain (opetuksellisestakin ehkä) yhteydestä. Mutta hauskaa meillä oli - eikä opekaan tiennyt kaikkea, huomasivat kyllä...

Nyt he ovat kuudennella luokalla, yläasteen kynnyksellä. Minun muruseni.

Paljon on tähän matkaan mahtunut. Itkuja ja nauruja. Onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia.

Itkin, kun muutama vuosi sitten se silloinen pieni kakkosluokan oppilaani lauloi enkelipukuun pukeutuneena joulujuhlassa, ihan yksinään lavalla. Tämä pieni, joka hädin tuskin puoli vuotta aiemmin uskalsi suutaan avata edes kahdenkeskisessä tilanteessa. Eikä tämä pieni urhea edes hämmentynyt, vaikka mikrofoni ei ensin meinannut toimia. Highlights... Näitä highlights-itkuja on ollut sittemminkin; mahtavia esityksiä olemme yhdessä muovanneet, vaikka itkupotkuraivareitakin on välillä saatu. Myös minä! Oppilaat tuntenevat kuuluisan epätoivoisen kommenttini "Eikä, heitänkö voltin?!?!" (Sisäpiirin vitsi.) En ole heittänyt. Kun en osaa.

Paljon jakamista on ollut, ihan tästä elämästä. Itkimme luokassa yhdessä koiravanhukseni koirien taivaaseen menoa. Surimme erään lapsen isoäidin, toisen lapsen isoisoäidin poismenoa. Pohdimme terveyttä, sairauksia, avioeroa, ADHD:a. Äitiyttä, isyyttä, lapsuutta, sisaruutta. Epävarmuutta, epäoikeudenmukaisuuden tunteita ihmisten elämässä. Syrjintää, kiusaamista, itsetuntoa. Onnellisuutta.

Tartuimme hetkeen, jos siltä tuntui.
Istuimme esimerkiksi viime keväänä tyttöjen kesken piiriin pihalle kesken liikuntatunnin, koska monella tuntui olevan paha mieli, eikä mikään toiminta onnistunut. Juttelimme. Koko tunnin ja vielä ylikin. Kerroin, kuinka itselläni oli ollut niin paha mieli rakkaan koirani kuolemasta, että se vaikutti pitkään koko olemiseeni. Mikä lapsillani murehdututti? Kertoivat siinä, pikkuhiljaa murheistaan, pienessä piirissä istuessamme. Yhdellä oli ikävä isää, jota ei ollut nähnyt pariin kuukauteen. Toinen murehti riitaa kaverin kanssa, kun ei millään saatu sitä sovittua. Kolmatta huoletti isosiskoksi tuleminen ja sen tuoma vastuu. Eräällä oli huoli äidin ja isän mahdollisesta erosta. Seuraava sanoja komppasi edellistä ja toi esille, kuinka hän koki, ettei pystynyt tukemaan tarpeeksi ystäväänsä, joka murehti vanhempiensa mahdollista eroa... Ihan kyynelehdittiinkin siinä, hiekkakentällä.

Kyse oli siis alakoulun viidennen luokan oppilaista.

Forumeilla on oikein olan takaa pohdittu opettajuutta. Mitä se on...

Minun opettajuuteni on edellä kuvattuja hetkiä. Istumista sillä pihamaalla, ehkä itkujakin, jos siltä tuntuu.
 Ei niinkään luokka-asteryhmittäin kokoontumista kollegoiden kesken  työpäivän jälkeen kirjailemaan muistiin erinomaisiksi todettuja yhteisopettajuuskokeiluja ja välittämään niitä esimiestaholle.  Ei uuden opetussuunnitelman sanamuotojen kommentointia ryhmissä. Ei ilmoitusluontoisten asioiden vatvomista puuduttavissa opekokouksissa (yt-ajan täyttymisen varmistamiseksi?).

Minun opettajuuteni kurkottelee ihmisyyttä. Myös sitä, että saa olla epätäydellinen. Saa epäonnistua, mutta pitää myös yrittää! Saa tehdä virheitä. Kaikki saavat olla ihmisiä, niin pienet kuin isot. Minun opettajuuteni ottaa syliin sitä tarvitsevan. Ärähtää asiattomasta käyttäytymisestä, myös -  mutta ymmärtää senkin,  ettei aina pysty tai jaksa, monista syistä. Minun opettajuuteeni kuuluu ensisijaisesti kasvamaan saattaminen, niin vaikeaa kuin se joskus onkin.

Vaikeuksia mahtuu kyllä tälle tielle, niin minulla opettajana kuin oppilailla ja vanhemmilla. Erityislapsia, joiden kanssa kasvukudelmaa kutoessa, on yhä enenevässä määrin. Aikaa ja energiaa saisi olla rutkasti enemmän. Kuten myös RESURSSEJA (joita edelleen vain vähennetään kouluilta).

Aika usein tunnen riittämättömyyttä, jopa arvottomuuden tunteita kaiken uuden edessä, kaikkien vaatimusten ja kritiikin alla:
Enkö ole ope oikein?

Onneksi joka päivä saan tuntea olevani "ope oikein". Vaikka eilen vasta nähtiin, on hellyttävää, kun oppilaat juoksevat aamulla vastaan, hyppäävät kaulaan halaamaan ja kertovat: "Ihana ope, ihana nähdä taas!"

Olen seurannut ja saanut olla osallisena monien "lasteni" kasvutarinassa. Kiitos, kiitos, siitä!
Voi, kunpa he eivät katoaisi...

t. Ope

Heräämisen paikka?

Nousen taas barrikadille; sisäinen pakko ajaa pohtimaan ja puhumaan.

Eilen 12.10. 16 uutisoitiin näkyvästi erään opettajan "kilahtamisesta" täysin.

Erehdyinkin minä katsomaan Youtubeen jaettuja videoklippejä kyseisestä "sanaharkasta, rageemisesta ja solvaamisesta", otsikoita lainatakseni.
Uutiskynnyshän tietty ylittyi vinkuen. Uutisoinnissa kritisoitiin opettajan käyttäytymistä tilanteessa.

Kasvattajan ja aikuisen ei tule toimia noin. Ei tietystikään.

Kullanmurusten (laittomastakin) toiminnasta ja provokaatiosta ei sitä porua niinkään noussut - paitsi kommentointiketjuissa, joissa ymmärrettiin opettajaakin. Uskallettiin myös kysellä lapsukaisten osuutta tapahtumissa.

Hulluksi on maailma mennyt.
Pelottavan arvottomaksi. Itsekkääksi, aggressiiviseksi, tunteettomaksi. MINÄ MINÄ MINÄ.

Ja kukaan ei oikein uskalla nousta kritisoimaan tätä menoa... Kasvatustodellisuutta. Jolta on kadonnut pohja ja viety resurssit!

Opettajan vastuista ja velvollisuuksista puhutaan, kyllä. Mutta kuinkas ne oppilaan vastuut ja velvollisuudet - oikeuksiahan heille tuputetaan jo melkein väkisin? Ja ovat jo pikkunaskaleina tuskallisen tietoisia oikeuksistaan, vieläpä varsin äänekkäästi.

Älypuhelinhan se taas tässä samalla nousi otsikoihin. Episodissa opettaja tuntui täysin turhautuneelta ja raivostui käsittääkseni etenkin siitä kännyköiden opetustilanteita häiritsevästä räpeltämisestä oppitunnilla. Yritä siinä tosiaankin sitten opettaa. Kun ei voi sitä työtään siinä sähellyksessä ja älämölössä enää tehdä.

Ja vielä meidän Opetushallituksemme  suurenmoisessa viisaudessaan ja harkintakyvyllään on ohjeistanut kouluja siitä, kuinka esimerkiksi "välitunti on oppilaan vapaa-aikaa", jolloin kännykän käyttöä ei voida kieltää. Jos oppitunnilla on kännyistä häiriötä, ne voidaan (yrittää) ottaa pois.
Arvatkaapa vain, pysyvätkö ne kännyt repuissa äänettöminä oppitunneilla edes alakoulun puolella. Välitunneilta on jo lyhyessä ajassa liikunnan ja leikkien, sosiaalisen kanssakäymisen ja kaveruuden ilo kadonnut. Kännykkä on paras kaveri kaikkine kommervenkkeineen, ja somen maailma ihmeitä ja mahdollisuuksia täynnä. Myös salakuvaamiseen.

Tervetuloa, kaikki "opetusalan asiantuntijat" toimistoistanne seuraamaan tätä koulujen käytännön elämää tänä päivänä. Inklusoikaahan itsenne keskuuteemme!

Sivukaneettina, myös sinne OAJ:n ja OPH:n suuntaan, voinee kai sitten todeta senkin,  että mitäs me OPET siellä välitunnilla enää näitä kännykkäepisodeja valvomaankaan ja selvittelemään, jos välitunti kerran on oppilaan vapaa-aikaa? Siellä olkoot, miksi valvontavastuu? Emmehän kuljeskele valvomassa heidän vapaa-aikaansa muutenkaan, eikä se työhömme kuulu. Jotenkin olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että "oppitunnin pituus on 60 minuuttia, joista vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen". Ehkä olenkin erehtyväinen?
Ristiriitaista.

Elämässä se vain menee niin, että oikeudet tuovat myös velvollisuuksia. Esimerkiksi velvollisuuden noudattaa sääntöjä ja lakeja. Ja jokaisella on oikeus JA velvollisuus ihmisarvoiseen kohteluun.

Näitä "open kilahtamisesta" kertovia video-otoksia tirkistellessäni minulle tuli suunnattoman surullinen olo. Paha mieli. Niin opettajan kuin oppilaidenkin osalta. Pysähdyin, totaalisesti. Videoiden tarkoitus oli vetää opettaja lokaan kyseenalaistamalla tämän ammattitaito, väsyttää häntä kenties vielä pikkuisen enemmän, häpäistä.

"Pikkuiset lapset", kasiluokkalaiset, saavat käyttäytyä täysin hävyttömästi? Huudella ja haistatella, kyseenalaistaa, näsäviisastella pöyristyttävästi, uhkailla, naureskella? Vetää opettajaa tuomiolle siitä, että tämä väsyneenä ei enää jaksa heidän sikailuaan?

Ja jakaa salaa ja ilmeisen luvattomasti kuvaamiaan videoita nettiin - ilman mitään seuraamuksia?
Minulla heräsi epäilys siitä, että tilanne oli oppilaiden täysin tarkoituksella suunnittelema. Ja ettei videoilla kuultu ja nähty oppituntitilanne suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Provokaation hajua.

Kuka lopultakin kiusasi ja ketä...
Koko totuushan ei kai koskaan tule esille.

"Vittu, hihhih, mä niiin näytän tän äidille!" - Kuunteleeko ja katseleeko äiti sitten ylpeänä lapsensa kielenkäyttöä ja uhoamista? Jossain on menty pahemman kerran metsään, jos näin on.

Tämähän on tietysti vain minun (uskalias) mielipiteeni.

MISSÄ on toisen ihmisen kunnioittaminen?
Jossain olisi herättävä ja jotain "tarttis tehrä".

Ps. Kyynärpäätaktiikka ei ole se oikea keino, eikä kampittaminen ole nyt sallittua.
Viisaan äitini sanoja lainatakseni: "Ei se kuule vaan niin mene, että täällä elellään niin kuin elo pellossa!" Vielä aikuisenakin pohdiskelin, oliko kyseessä "elopellossa" vai "elo pellossa". Kumpainenkin vaihtoehto ehkä kuitenkin natsaa?