Syysloma lomailtu. Tai siis nukuttu, pääsääntöisesti. Himmailtu kaamosta kynttilöiden säestämänä. Sillä täällä se kaamos asuu, etelässä.
Ei aurinkoa enää, mutta ei myöskään lunta. Lumi helpottaisi, kirkastaisi maisemaa. Raikastaisi.
Missä mahtavat viipyä viime syksyiset vesisateet, joiden kurimuksessa Noan arkin tarpeellisuus jo sujahti mieleen.
Ehkä ne tulevat tämän luvatun kymmenen päivän "talvijakson" jälkeen? Vai voisiko se talvi ihan tulla jäädäkseen...
Tässähän olisi yksi ilmiö ilmiöiden moniulotteiseen kirjoon; kaamos. Olisi hyvinkin monialainen. Psykofyysissosiaalinen ainakin. ;) Kaamoksesta saisi väännettyä aika paljon.
Toisaalta hiffasin myös kivan "ilmiön" katsellessani tänään koulumme alueen rakennustyömaata luokkani ikkunasta. Siinä seurailtiin muutaman oppilaani kanssa työmaan touhuja. Tokaisin, kuinka mellevää olisi olla kaivinkoneenkuljettaja. Mitä taitoja tuollainen vaatiikaan, mietin kaivinkoneiden tanssia seuratessani! Kuinka suorastaan hellästi maakuorma siloiteltiin kuorma-auton lavalle herkin ottein. Kuinka saumattomasti yhteistyö kuorma-auton ja kaivinkoneen välillä eteni. Nykyisin se kauhan vaihto kaivinkoneeseen sujuu sutjakkaasti myös. Ei taitaisi minun koordinaatiokykyni riittää kaikkien niiden vipstaakkeleiden ja polkimien yhteistoiminnan organisointiin edellä mainitun "tanssin" aikaansaamiseksi. Ihme tyyppejä! Tätä rakennustyömaan "ilmiötä" voisi hyödyntää hyvinkin monialaisesti!
Muutoin aika flegmaattinen alkuviikko. Liiallinen nukkuminen on kai tylsistyttänyt.
Oppilaatkin olivat ihan ehtoolla maanantaina. Ihan apinatarhasta. Huput ja myssyt päässä hölistiin kaikenlaista. Huudeltiin, ei oltu oikeilla huudeilla. Opelta meni eka kertaa hermo jo 8.50 maanantaiaamuna. Intouduin jo esittämään, että jesarit kehiin, jotta suut saataisiin soukemmalle! Siinä naureskeltiin luokassa, kuinka kipiätä se mahtaisi ottaa alkaviin partakarvoihin, kun iltapäivällä sen jesarin nykäisee pois. Myssypäät naurunsa keskeltä uhoamaan: Sää uhkailet meitä. Me kerrotaan poliisille, lapsia ei saa uhkailla eikä kiristää, eikä vaatia. Sut haastetaan oikeuteen, kuule.
Kävinpä nappaamassa myssyt päästä ja tuumasin, että sen kun vaan, muruliinit. Soitetaanpa ensin kuitenkin sinne iskälle, ja jutustellaan vähän. Josko lähtisi vaikka puhelin takavarikkoon?
Myssyjä ei enää päässä näkynyt, ja kielenkäyttökin lasehti tavanomaiselle tasolle.
May the force be with you. Älyluurilla on uskomaton voima.
Tänään olikin jo tasaisempi päivä, tosin Yksin kotona -leffan myssypäitä (Kevin) näkyi edelleenkin. Ilmiö on jopa kertaantunut. Huh! Muotia, kai.
Mutta. Ei kai sille mitään voi, jos niiden päitä palelee...
Jos ne hommat sujuvat paremmin pipo päässä, ei kai silloin voi olla järki jäässä?
Tosin laventaminen samannimisiksi on ihan hebreaa tai muuta jokseenkin meikäläiselle tuntematonta kieltä. Olipa se pipo päässä tai ei.
Olen melkein tanssinut ripaskaa ja kiipeillyt seinillä laventamista havainnollistaakseni.
Mutta ei. Mikähelevatsiinävoiniintökkiä!
Jään pohtimaan. Näen ehkä ratkaisuja ensi yönä unissani, tai sitten en. Laventamisunia joka tapauksessa saatan nähdä - ratkaisuja en välttämättä. Vau, kun ne tulisivatkan noin vaan, unissa. Aamulla voisi todeta, että naps, nyt lutviutuu.
Aloin myös kaikennäköisestä sälästä piruuntuneena seurailemaan tuota realistista työaikaani.
Ihan kirjaan muistiin tässä kuussa kaiken opetustuntien ulkopuolisen työhöni kuuluvan tai "kuuluvaksi määrätyn". Ei olisi pahitteeksi itse kullekaan. Tänään olen ottanut rennosti, sunnuntai menikin oppimissuunnitelmapohjien laatimiseen.
Puheluita ei lasketa. Siis työhön liittyviä.
Onkokaan minulla enää muita?
No, onneksi on.
Ja onneksi: ne työhön liittyvät ovat usein myös paljon muita kuin vain töitä; ne ovat kohtaamisia ihmisten kesken.
Tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti