Turhauttaa.
Tänään olen puhellut neljän vanhemman kanssa puhelimessa lapsostensa asioista. Olisi käytännössä ihan normipäivä, mutta tämä oli sellaista pakkopullaa, viralllllista, niin sanotusti.
Minua katsokaas ohjeistettiin "ylemmältä" taholta, jotta pitäisi pitää niitä kasvatuskeskusteluita, jos on huolta. Ja myös kirjata ne kasvatuskeskustelut. Että "olisi jotain dokumenttia", kun pidetään oppilashuoltopalaveria ja kenties yritetään saada asioita oppilaan kohdalla eteenpäin. Hah.
No, olen nyt pitänyt kasvatuskeskusteluita tänään(kin). Ja kuulkaatten kirjannut ne.
Yhteen kirjaamiseen hulahti vartti. Sen jälkeen täytyi soittaa kyseisten lasten vanhemmille, että näin olen kirjannut, koska asiat olivat sen verran vähäpätöisiä, etten vaivautunut soittamaan vanhemmalle töihin, vaatimaan tätä tulemaan paikalle, tai kyselemään sopivaa mahdollista aikaa kasvatuskeskusteluun koskien yhteisesti neljää eri oppilasta ja kuutta eri huoltajaa. Sovittelemaan kaikille näille yhteistä mahdollista aikaa, joka mahdollisesti olisi ollut ensi viikon perjantaina klo 16.45. Tai sitten ei ollenkaan, jollekulle. "Tarjoamanne ajat eivät sovi aikatauluuni, yrittänette myöhemmin uudelleen - kun olette kaikki muut yhdeksän osallista sopeuttaneet aikataulunne uudelleen sopimaan MINUN aikatauluuni. Minulle parhaiten sopiva aika olisi ensi lauantaina todistustenjaon yhteydessä klo 9 tai ennen kyseistä tilaisuutta klo 7.50. Minulla on kiire."
Sinänsä kornia. En ole byrokraatti, eikä elämäntehtäväni ole kirjata jokaista kasvatuksellista keskustelua lapsen kanssa; sehän on jokapäiväistä elämää! Käyn keskusteluja lapsen kanssa. Vanhemman/vanhempien kanssa. Yritetään yhdessä. Hetkessä. Tunnetaan itsemme välillä täysin voimattomiksi, mutta keskinäiset keskustelut ja jaetut tuntemukset voivat jopa voimaannuttaakin.Mutta apua usein yhteisesti pohtimiimme ongelmiin saamme ehkä vain, jos "kirjaamme" asiat ns. kulloisenkin, vaaditun protokollan mukaan? Että on mustaa valkoisella. Vasta sitten voi edetä. Mihin...?
Vaikka samasta/samoista asioista oppilaan kohdalla on pähkäilty jo vuosia opettajan ja vanhempien kesken. Täytelty lippulappusta sinne, toista tuonne. Useinn vain on, että ne muut toimijat asiassa vain vaihtuvat, ja aina uuden toimijan tullessa kuvioon aloitetaan sama jaarittelu alusta? Näin se menee.
Olen sitä mieltä, että lisäbyrokratian tuominen ja ns. lapsen edun valvominen lupaviidakkoineen on hankaloittanut nopeaa puuttumista lapsen/perheen hätään - olipa kyse sitten oppimisvaikeudesta, tunne-elämän hankaluuksista tai perhedynamiikkaan liittyvistä asioista. Puhumattakaan lapsen masennusoireista saati leimasinta odottavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, joka pääsääntöisesti koulussa näyttäytyy odottamattomana, sekä toisiin että itseen kohdistuvana aggressiona - mutta myöskin omiin maailmoihin vetäytymisenä, itsetunnon ongelmina ja alavireisyytenä. Pidäpä siinä kasvatuskeskusteluja. Kaikki tietävät, mikä mättää, mutta ensin pitää keskustella virallisesti, jälki-istuttaa, antaa kirjallisia varoituksiakin, kenties. Puututaan oireisiin, ei pohdita yhdessä näiden oireiden syytä. Oireiden, jotka vaikuttavat jollain tavalla oireilevan henkilön itsensä lisäksi koko luokkayhteisön toimintaan ja hyvinvointiin.
Minkä takia ihmistyötä tehdään kuin postilaitoksen pakkausosastolla tai tullissa?
Oppilas on paketti, jota hieman avataan ja kurkistetaan sisälle. Suljetaan ja jälleenlähetetään sen mukaan, mitä kurkistuksella selvisi. Seuraavassa osoitteessa taas kurkistetaan ja jälleenlähetetään - tai palautetaan lähettäjälle tarkempia osoitetietoja vaatien... Eikä kukaan - paitsi alkuperäinen lähettäjä - tiedä, mitä lähetti. Ja kuukausien kuluttua, kun paketista tulee taas alkuperäiselle lähettäjälle tiedustelu, ei tämäkään enää muista, mitä paketissa lähetti. Uutta huolta on: nyt olisi jo pari uutta pakettia postitettavana, sekä vanhemmilla että opettajalla.
Vertauksen voi itse kukainenkin ymmärtää itselle sopivalla tavalla. Minulle se tarkoittaa sitä, että postittelemme, tallennamme, kirjaamme, tarkkailemme; sekä äidit, isät että minä opettajana plus pari muuta tahoa. Lähettelemme ristiin rastiin näitä. Postit jäävät ehkä välille, tai niitä ei loppupelissä lue kukaan. Kirjaillaan, kirjaillaan, niinhän tahdotaan. Ja siinä kaikki osalliset harovat ja haravoivat sinne tänne, eikä kukaan apua tarvitseva saa apua mistään. Ollaan hienostuneita, tehokkaita, virkaihmisiä... Ja kadotaan byrokratian koneistoon?
Ja mihin kirjanpitäjän kellarikomeroon jää se ensiarvoisen tärkeä tietotaito, tunneosaaminen, jota opettaja päivittäin KIRJAAMATTA työssään käyttää? Intuitiivisesti ja puoliautomaattisesti? Se kallisarvoinen, opettajan oppilaantuntemusta ja siten ammattitaitoa edistävä tietotaito, joka tulee niissä jokapäiväisissä, pienissä tai suurissa, kirjaamattomissa keskusteluissa oppilaan ja hänen läheistensä kanssa? Kukaan ei kuule saati kuuntele, kaikki pitäisi olla jonain luettavana ja edelleenlähetettävänä tiedostona jossain virallisessa kansiossa. Jota ei kukaan välttämättä ehdi edes avaamaan...
Carpe diem. Tartu hetkeen.
Näin haluaisin, ja mielestäni pitäisi yrittääkin toimia.
Sekä hyviin, että niihin huonompiinkin hetkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti