Kyllä nämä maanantait ovat koettelemuksia.
Sekin vähä aivokapasiteetti, mitä vielä jäljellä on, törmää maanantaisin aamukahdeksaksi töihin mennessä sisäilmaan, jota voisi silpoa harvemmaksi jollain haravalla. Kas, ilmastointi kun ei ole toiminnassa viikonloppuisin ja sähähtää hoonaamaan vasta maanantaiaamuna. Kun astuu sisään koulurakennukseen, silmät tuntuvat kuivuvan saman tien päähän ja poskiontelot huutavat hoosiannaa. Aina maanantaisin, pitkä päivä vielä kun on, korvakäytävät ja silmät kutiavat puolen päivän jälkeen, hetkellisiä huimauksen tuntemuksia on, ja ajatukset tuntuvat kummasti puuroutuvan. Yhden jälkeen iltapäivällä poskiontelot tuntuvat kuivuvan kokoon, ja samaan syssyyn alkaa nenästä vuotaa yllättäen kirkasta "nestettä". Räkää se ei ole... Kolmen aikaan tuntuu jo, että aivot ovat totaalisesti narikassa.
Ja herranterttuset, lapsukaiset, hekin, ovat kuin päättömät kanat lentoon lähdössä. Lennellään sokkona, suuntaa ei mihinkään. Kauhea älämölö. Ja kaikenlaista on sattunut viikonloppuna - mikä vaikuttaa tähän maanantaihin ja ehkä (luultavasti) koko tulevaan viikkoon.
Suruakin oli tänään luokassa, ja itku tuli opeltakin... Elämään mahtuu ikäviä ja haavoittavia asioita liiankin kanssa, tuntuu joskus - eikä meillä aikuisilla ole aina mahdollisuutta vaikuttaa näihin lapsen elämän tapahtumiin etukäteen. Elämä opettaa... Eihän se muuten elämää olisikaan. Mutta näitä ei voi sivuuttaa, niihin on jotenkin tartuttava. Surukin, kohdattava. Toivoisi vain, että ei kovin kipeitä kokemuksia tarvitsisi lasten kokea kovin nuorena.
Tänään oli vielä muutoinkin erityisen erityinen päivä. Sinänsä leppoisa (?!) ajatus kummiluokan, kakkosluokkalaisia, kanssa aspaskarrella pääsiäishommeleita. Homma sujui loppupelissä ihan okei. Saatiin ikkunakoristeita aikaiseksi (tosin siinä oli huolella pitänyt tuumailla, minkälaisia - noidat eivät ole "okei" jollekin perheelle, "pääsiäismunat" taas ruttoa toiselle perheelle, joku ei vietä pääsiäistä ollenkaan...). Isommat ohjasivat hienosti pienempiä, ja tekemisen iloa oli hektisesti. Muutama mattoveitsikin oli työvälineenä.
No siinäpä eräs oppilaani tuli aamuiselta hampilekurikäynniltään ja ojensi opelle listan seuraavista oppilaiden käyntiajoista. Siunaantuipa niitä seitsemän siihen päivään. Oppilaat yleensä itse muistavat (ja tässäkin tapauksessa tiesivät itse) aikansa, mutta tämä kummiluokan kanssa yhteinen askartelu-/ruokailu-/ulkoliikuntaparituntinen hiukan sekoittivat muisteja ja koko pakkaa.
Puhelimeni on yleensä koulupäivän aikana äänettömällä. Siinäpä sitten kesken askartelujen ja mattoveitsellä leikkaamisien hokaan, että hammashoitolasta on soitettu. Oppilaiden 10.15 ja 10.30 ja 11.00 ajat vielä muistin, mutta sitten leikkasi kiinni ihan täpöillä - myös oppilailla. Viisi puhelua hammashoitolasta (samassa rakennuksessa, samassa kerroksessa luokkani kanssa, välimatkaa noin kaksikymmentäviisi metriä) puolen tunnin sisällä. Yhdellä oppilaalla oli aika 11.15 ja olimme ehtineet ulos pihalle. 11.16 hammashoitola oli yrittänyt soittaa. Meikä honaa tämän 11.20 ja lähtee etsimään oppilasta kesken kirkonrotta-leikin. Totta kai oppilas oli tuossa vilinässä unohtanut. SAMOIN opettaja - jonka tehtävä ei kylläkään ole muistaa seitsemän, kahdeksan oppilaan hammaslääkäriaikoja kesken kaiken muun hommansa, josta se mukapalkka maksetaan!!!
Jumankekka, että kiehuin. Nämä maanantait ovat muutenkin kuin vieraalta planeetalta. Varsinkin tämä surullinen maanantai. Ja sitten se keleen puhelin hälyttelee kesken toiminnan jotain keleen hammaslääkäriaikoja! On se helekuta, open ammatti on paitsi ruokalan tätejä, myös hammaslääkärin vaivatonta toimintaa edesauttava ja palveleva. Ei suinkaan toisin päin, koskaan.
Klo 12.45 tuli viimeinen, myöhässä mennyt hammaslääkäriltä ja käskytti vielä yhtä "aikansa unohtanutta" menemään lekurille. "Aikansa unohtanut" sanoi, että aikaa on vaihdettu, koska hän oli edellisen viikon lomalla hiukkasen kaukana. Soitin vanhemmalle, joka sanoi, että laitapa se lapsi nyt sitten sinne kysymään, että mikä, missä ja miksi. No siitäkin ehdittiin soitella jo hammashoitolasta puhelimeen, kun kyseinen lapsi ei kymmenen minuutin sisällä ehtinyt juosta sinne hampilekurille. No, sitten kun ehti, ei kukaan tullut avaamaan ovea. Yritti kolme kertaa vajaan 45 minuutin aikana. Viimeisen yrityksen jälkeen kohta ilmestyi neiti hammaslääkäri itse luokan oven taakse hoitajineen. "Nut pitais olla tama Hämppa-Värnerii, miks han ei olla tulla??? Ja sit Arno-Anteri han kansa pita tula. Sina ei vasta puhelimeen!". Eli viela nama kaks yllimaraista tahan aamula samaani listan.
Helekuta, se on hyvää tämä hammashoito nykyään. Puolet oppilaista käy oikomishoidossa kaupunginsairaalan hammashoitolassa. Samaan aikaan heidän hammaskalustoaan tarkistellaan koulun hoitolassa parin, kolmen kuukauden välein, tuntuu siltä. Jonkinlaista ihme päällekkäisyyttä taas. Oikojat oikovat, koulun hoitola tsekkailee reikiintymiset, viesti ei kulje näiden välillä??? Parhaassa tapauksessa penska käy kolme kertaa päivän aikana hammaslääkärissä; aamulla kaupunginsairaalassa jokin rautojen pohja-asennus, puoliltapäivin jokin säännöllinen reikätsekkaus koulun hoitolassa, ja iltapäivällä takaisin kaupungin hammashoitolaan johonkin rautojen edelleenasennusoperaatioon. JUMA. Kiittimet ristiin, että itselläni on vielä hammaskalusto suussa... ilman minkäännäköistä raudoitusta. Kummasti näitä purentavikoja(kin) on viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmaantunut. Joka toiselle.
Maanantait ovat hurlumheipäiviä ilman näitä muistettavia hammaslääkäriaikojakin. Totta kai Wilmaan tuli pari viestiä ja puhelimeen aamulla toiset pari näistä hammashoidoista (olivat vain tarkastusaikoja, ei operointeja). Mut-ta kun mi-nun pi-täi-si tehdä tätä opehommaakin, ei vain muistaa hammasaikoja tai -oikojia.
Anteeksi vain, mutta suomensin hiukkasen hammaslääkärinaiselle. Hämppa-Verneri olla kulla kaunu soittamasa teitä summeri jo kolme kerta. Mina ei valtamata kuule puhelinta tai ehti vasta siihen puhelimeen, koska mulla oma työ, joka ehkä hieman,pikiriikisen hektinen. Siina ola matoveitsia monta hommisa uhtaikaa, ja kaksikumenta opilasta, seka isompia eta piempia. Pita vahtia. Tanaan olla ollut kaikennakosta. Mina kula huomaan joskus kohta eta on soitetu hammaslakarista. Muta mina ei ehti soitela takasi, te ummarra?
Voin ainoastaan hokata, että pertsileijaa, äkkiä Velu-Einari, sinun aikasi oli kolme minuuttia sitten, mene jo!! Ja rynnätä takaisin mattoveitsien ja saksien maailmaan.
Ja ennen kuin joku vetaisee jonkin rasistikortin esiin; en ole rasisti, yritän vain kertoa senkin, kuinka ei välttämättä nämä kieliasiatkaan kohtaa toisiaan tässä hurlumheissa. Tarkoitus oli vain kuvata omaa ärtymystä, turhautumista, kiirettä kyseisessä tilanteessa. Hammaslääkärimme on mainio, osaava nainen.
Muta se arsutti suunattomasti sila hetkela paivan aikana. Että helevata pitäisi muistaa ne kymmenkunta hammaslääkäriaikaa tämän kaoottisen toiminnan aikana. Anteeksi, hammashoitola. Mutta ei ihan kaikkea pysty eikä kykene. Liian hapokasta. Varsinkin maanantaisin. Varsinkin tänä maanantaina.
Ruokalan täditkin olivat jo ihan hermona, kun jouduimme sovittelemaan ruokailuaikaa tälle päivälle hieman rutiinista poikkeavaksi. Jösses sentään. Siinä taas mitään kummempaa ollut, siinäkään, hyvin onnistui ruokailu, mehän olemme ammattilaisia. Tässä kaikenmoisessa organisoinnissa.
Että.
Kyllä taas tänään tuntui siltä, kuin me opet olisimme ihan vain muita toimijoita varten. Sovitamme kaiken toimintamme muiden toimijoiden kellon tai rutiinien mukaan. Ei suinkaan koskaan toisin päin.
Grrrrr.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti