Kaupan kassalla näin minulle todettiin.
Ja vielä sivukaneettina: "Kun eihän siitä kauaakaan ole, kun olitte lomalla."
Siinä tilanteessa olisi voinut tietysti heittää kehiin vanhan toteamuksen "ammatinvalintakysymys", mutta nyt menin sanattomaksi. Ei riittänyt huumori. Ja ammatinvalintakin mietityttää.
Juurikin viisi minuuttia aikaisemmin kyseisessä kaupassa ostoksiani (tarkasti) valiten (pikkuisen vähänlaisesti tuli tuota palkkaa tässä kuussa) mietiskelin samalla tämänaamuista moniammatillista palaveriani oppilaastani. Pohditutti, askarrutti, ärsytti, kyseenalaistutti, huolestutti, pelotti. Tajusin samalla etsiväni kaupasta sipulia, sipulia, jota en vain millään löytänyt. Harhailin ajatuksissani (oppilaspalaveri-sipuli-oppilaspalaveri-sipulipitäämuistaa), kunnes älysin jo ohittaneeni sen saakutarallaan sipuliosaston. Ei kun takaisin. Vastavirtaan...
Kassalla oli omassa työssään entinen naapurini. Kysyin, mitä kuuluu. "Töitä, töitä", vastasi hätäisesti sen kummemmin keskusteluun antautumatta (ja ei, ei ollut kuin kahden ihmisen jono tällä kassalla) ja heitti sitten tämän "teillä alkoi sitten taas loma" -kommentin.
Ainoa, mitä suustani siinä tilanteessa sain änkytettyä, oli "Sitä tarvitaankin kyllä."
Nousi iso halu ruveta perustelemaan lauselmaani. Puolustelemaan? Minulla ei sitten ilmeisesti ole "töitä, töitä", lähdenpä päivittäisestä lekottelustani lekottelemaan taas lomalle.
Teki mieli tokaista "Tervetuloa vaan kokeilemaan..."
Ulos kaupasta. Kävelemään kotia kohti. Automaattiohjauksella kai kotiin osasin...
Huomasin nieleskeleväni kyyneleitä.
Väsymyksen kyyneleitä. Avuttomuuden, turhautumisen, raivon ja open osakseen saaman kohtuuttomuuden kyyneleitä.
Puhun tietysti vain luokanopettajuudesta kirjoituksissani - siitä minun kokemukseni nousevat.
Liika alkaa olla minulle liikaa.
Vaatimuksia asetetaan. Resursseja
ei ole. Vanhemmatkin ovat uupuneita. Yhtätyhjänkanssa-palavereja moniammatillisesti: tänäkin aamuna kuuntelin sairaalapuolen edustajia, jotka halusivat oppilaalleni "konkreettista tukea": aikuisen (lue opettajan/mahdollisen avustajan) tulisi olla koko ajan läsnä oppilaan koulupäivässä mitä moninaisimmista syistä. Aamun palaverissa todettiin, että oppilas tarvitsee henkilökohtaista avustajaa vaikeuksiensa vuoksi. Kahdella tällä hetkellä vain kahdenkymmenen oppilaan luokassani on jo henkilökohtaisen avustajan tarpeesta lausunto. Nyt kolmas.
En siis ole erityisluokanopettaja...
Erityiskoulut, erityisluokat ajetaan alas. Inklusoidaan.
Kritisoituani tällaista ajattelematonta inklusointia olen kuulemma rasisti joidenkin mielestä. Syrjin esim. vammaisia ja muita erityisen tuen tarpeessa olevia oppilaita. En anna heille mahdollisuutta ns. normaaliuteen.
Huolettaa vain, että useat erityisoppilaiden vanhemmat ovat oikein ammattisyrjijöitä omia lapsiaan kohtaan myös; he haluaisivat erityistä tukea tarvitseville lapsilleen heitä parhaiten tukevan oppimisympäristön. Ja se EI nykyisillä olemattomilla resursseilla ole välttämättä se lähikoulun yleisopetuksen monikirjoinen luokka.
Heitteillejättökinhän on rikos... Hmm..
Aamuisesta palaverista jäi mietityttämään erään moniammatillisen kollegan heitto: "Tämä (resurssipula, inklusointi, uuden ops:n vaatimukset) alkaa olla jo luokanopettajia kohtaan henkistä väkivaltaa työnantajan taholta."
Niinpä.
Ei vaan enää kykene ihmeisiin, joita yhä enemmän vaaditaan ja jokapäiväisenä normaalitoimintana työnantajataholta ja "yhteistyötahoilta" pidetään. Ei vain kykene.
Onneksi on se ihana luokka.
Se, joka on isosti kasvanut.
Se, joka välittää myös opestaan ja näyttää sen.
Se, joka huudahti tänäänkin "Nähdään huomenna!" - ennen kuin huomasi olevansa lomalla!
Onneksi ovat ne vanhemmat, joiden kanssa voidaan jutella ihan muustakin kuin Spiru-Linan matikan kokeen arvioinnin oikeudellisuudesta. Soitauttaa puolin ja toisin. Jakaa asioita. Olla ihmisiä.
Kiitos!
Muuten en jaksaisi kaiken paineen alla.
Hyvää syyslomaa!
Olkaa vaikka ja möllöttäkää kotonanne peiton alla, kollegat, ellette karkaa aurinkoisemmille alueille!
Kyllä se loma on ihan ansaittu.
Hyvin kirjoitettu.
VastaaPoistaItse päätin tämän lukuvuoden alkaessa, että töitä en kotiin tuo ja kuinkas kävikään.
Mieheni oli nukahtanut yövuoron jälkeen sohvalle ja heräsi siitä, kun minä nousin keittämään kahvia. Mieheni kysyi, että joko meinasin herätä ja moneksi menisin töihin. Vastasin, että toivottavasti tänään on lauantai ja vapaapäivä. (Hetken hyppäsi jo sydän kurkkuun, että onhan..) Hetkeä myöhemmin löysin itseni koepinon ääreltä, äidinkieli ja historia pitäisi tarkistaa ennen syyslomaa ja Fyken projektia suunnitella ja aamunavaus maanantaiksi ja sitten ne huoltajavartit ja... Niin tosiaa se vapaapäivä.
Mutta onneksi tulee tuo syysloma, joka meillä tosin on vain pidennetty viikonloppu.
Voi, voi. Jouduin syyslomaviikon torstaina ensiapuun todella huonossa kunnossa ja sairaalasta kotiuduin kotiin jatkamaan harjoittelua takaisin normaalielämään. Mitään enkä ketään nähnyt mutta kaiken kuulin, ensiavun loistavaa hoitoa himmensi vain kommentti miehelleni "ai niin joo, opettajat on aina lomalla." Ihan nyt jo tuohon tilaan joutumista kohdallani on todellakin edesauttanut viimeisen kahden kuukauden aikana tehty työ ja siitä koitunut armoton stressi. No nyt on tämä opettaja kyllä lomalla edelleen, tahtoi tai ei! Käyn silti kiittämässä ensihoitajaa, kun joskus vielä auton rattiin toivun.
VastaaPoistaMää oon oppinut sanomaan, että syysloma on opetuksetonta aikaa eikä lomaa, koska joudun kuitenkin käyttämään "lomasta" ison osan kurssien suunnitteluun, koska työt ei jakaudu tasaisesti koko vuodelle. Keväällä olis aikaa suunnitella kursseja, mutta kun ne suunnitelmat pitää olla valmiina jo syksyllä ja ei viikottaisen tuntien pidon ja muun sälän lisäksi jaksa iltaisin enää tehdä kauheesti hommia (on pieni lapsikin, joka tarvitsee huomiota).
VastaaPoista